lauantai 8. huhtikuuta 2017

LUKU 6 - Tiedätkö kuka?

Kun James oli saanut Dumbledoren kirjeen lähetettyä, hän päätti kertoa tapahtumista vielä Siriukselle ja Remukselle. Hän valitsi kuitenkin sanansa tarkoin, koska ei halunnut, että he syöksyisivät saman tien paikalle. Eihän hän kuitenkaan osaisi kertoa heille yhtään enempää kuin kirjeessä ennen kuin Dumbledore olisi vastannut.

Seuraavat päivät olivatkin siksi tuskaiset. James odotti kärsimättömänä vastausta Dumbledorelta, mutta siinä tuntui taas kestävän. ”En käsitä, miten sen vanhan ukon vastauksissa voi kestää näin kauan”, James mutisi kolmantena iltana, kun he istuivat Lilyn kanssa keittiössä.
”Ei hänkään mikään näkijä ole, James. Yhtä lailla hänenkin pitää ottaa ensin selvää asioista, ennen kuin hän tietää niistä”, Lily muistutti Jamesia lempeästi, mutta se ei auttanut mitään.
”Kyllä hänen silti pitäisi olla tietoinen tiedät-kai-kehen liittyvistä asioista! Ettei häntä päästä yllättämään”, James totesi varmana asiastaan.
”Hän tekee varmasti parhaansa. Mennään jo nukkumaan, ei se kirje tänään enää tule. Eikä tiedät-kai-kukakaan sen koommin”, Lily hymyili, mutta vakavoitui sitten, kun Harry astui varoittamatta keittiöön.
”Kuka tiedät-kai-kuka?” Harry kysyi uteliaana.

James ja Lily tuijottivat Harrya. Oliko nyt sopiva aika kertoa Harrylle?
”Harry, sinunhan piti olla jo nukkumassa”, James sanoi yrittäen kuulostaa viattomalta.
”En saanut unta”, Harry vastasi, ”mutta kuka on tiedät-kai-kuka?”

Harry katseli vanhempiaan uteliaana, mutta määrätietoisena. Tällä kertaa hän ei antaisi periksi noin vain.
”Tiedät-kai-kuka”, James mumisi itsekseen kuin maistellen sanaa, ”mennäänpäs takaisin yläkertaan.”
”Mutta ei minua väsytä!” Harry yritti väittää vastaan. Hän vihasi sitä, kun hänelle ei kerrottu jotakin.
”En minä mitään sellaista sanonutkaan”, James totesi vakavana ja nousi sitten tuolilta. Harry seurasi hänen perässään yläkertaan, vaikkei ollutkaan varma, oliko tämä hyvä vai huono merkki.

Ylhäällä James meni työhuoneeseensa, mutta käski Harryn jäädä odottamaan oven taakse. Se oli Harrysta outoa, koska hän oli aina ennenkin saanut käydä siellä. Mitähän isä oikein salaili?

Pian ovi kuitenkin taas aukesi, ja James pyysi Harrya tulemaan sohvalle. Hänellä oli kädessään jokin vanha puulaatikko, jota Harry tuijotti kiinnostuneena.
”Tiedät-kai-kuka on tässä laatikossa”, James totesi, kun Harry oli istunut hänen viereensä. Harry naurahti.
”No ei se ainakaan kovin pelottava ole, jos se mahtuu laatikkoon”, Harry tuumasi, mutta hänen isäänsä ei naurattanut.
”En tarkoittanut aivan sitä”, James sanoi ja avasi kannen, jonka alta paljastui iso kasa erilaisia papereita. Osan Harry tunnisti vanhoiksi lehtileikkeiksi, ja osa näytti vanhoilta kirjeiltä. James valitsi niistä muutaman ja jätti sitten loput laatikkoon. Hän oli kyllä valmis kertomaan Harrylle Voldemortin ja Nevillen tarinan, mutta Harryn ei vielä tarvitsisi tietää omaa osuuttaan siinä.
”Tiedät-kai-kuka oli aikoinaan hyvin pelätty velho, ja todella paha sellainen, täynnä pimeää taikuutta”, James sitten viimein alkoi kertoa ja laski samalla laatikkonsa maahan. Harry kuunteli häntä uteliaana.
”Hänen takiaan todella monet ihmiset menettivät henkensä, sillä hän halusi nousta valtaisammaksi kuin kukaan koskaan ennen, valtaisammaksi kuin itse taikaministeri. Hän ei silti toiminut yksin. Hän värväsi itselleen omaa armeijaansa, joista osa oli kuolonsyöjiä, hänen suurimpia kannattajiaan”, James selitti ja ojensi Harrylle vähän väliä lehtileikkeitä, joita Harry sai tutkailla kaikessa rauhassa Jamesin pitäessä taukoja.

”Eivätkö nekin olleet kuolonsyöjiä, jotka tuli meille?” Harry muisti sitten äkkiä ja katseli Jamesia hieman säikähtäneenä.
”Siltä ne ainakin näyttivät, mutta me emme tiedä vielä. Kuolonsyöjät katosivat, kun tiedät-kai-kuka katosi. Osa heistä joutui Azkabaniin, osa menehtyi ja osa väitti, että oli ollut lumouksen eli komennuskirouksen vallassa, mutta joka tapauksessa he pysyivät pitkään poissa. Siksi olisi kummallista, että he olisivat nyt palanneet”, James vastasi ja yritti peittää huolensa. Se ei kuitenkaan tainnut onnistua.

”Mutta jos kuolonsyöjät katosivat, kun tiedät-kai-kuka katosi, niin silloinhan, kun kuolonsyöjät ilmestyvät, tiedät-kai-kukakin ilmestyy?” Harry järkeili ääneen ja katsoi sitten isäänsä kauhistunein silmin, ”eli kohta tiedät-kai-kukakin tulee meille?”
”Ei se mene ihan tuolla tavalla. Ei tiedät-kai-kuka ole palannut, sillä jos olisi, se olisi kyllä huomattu”, James totesi ja pohti sitten hetken, kannattaisiko Harrylle kertoa lisää.
”Noin kahdeksan vuotta sitten lähes kaikki pelkäsivät häntä. Hänen mahtinsa ja valtansa oli hirmuinen. Ei siis kannattanut joutua hänen jalkoihinsa”, James selitti, ja Harry luki samalla otsikoita monista Voldemortin tekemistä tapoista, joihin sisältyi jopa täysin viattomia jästejä. Häntä puistatti.

”Ei ihme, että häntä pelättiin. Hän on yhä pelottava, vaikka hän onkin kadonnut”, Harry mietti ja ymmärsi nyt myös sen, mitä James oli tarkoittanut sillä, että tiedät-kai-kenen paluu olisi kyllä huomattu. Hänen teoistaan olisi ollut varmasti satoja, ellei tuhansia otsikoita lehdissä.
”Kerro silti lisää! Miksi kukaan ei vain tappanut heti sitä hirviötä? Sitten se ei olisi ehtinyt tehdä kaikkia niitä tyhmyyksiä. Vai eikö kukaan uskaltanut edes yrittää? Minä olisin kyllä iskenyt siltä tajun kankaalle!” Harry lateli sitten peittäen kauhunsa ja antaen vain uteliaisuutensa näkyä.

”Harry, tiedät-kai-kuka oli taitava velho, vaikka olikin läpeensä paha. Ei häntä tuhottu noin vain, vaikka yrittäjiä kyllä riitti, sillä eivät kaikki häntä pelänneet. Esimerkiksi minä, Sirius, Remus ja jopa Lily kuuluimme kaikki hyvien velhojen armeijaan, Feeniksin kiltaan, jonka jäsenet yrittivät vastustaa tiedät-kai-ketä ja hänen joukkojaan. Ei se tietysti ollut helppoa, mutta ainakin se loi vähän toivoa ihmisille”, James vastasi.
”Taistelitteko te oikeasti tiedät-kai-ketä vastaan? Tekö saitte hänet sitten lopulta katoamaan?” Harry kysyi ihmeissään. Hänestä olisi hienoa kertoa kaikille, että juuri hänen isänsä pelotti pahan velhon pois. Ikävä kyllä Harry sai pettyä.
”Taisteltiin me, mutta harvat saivat juuri hänet vastaansa. Useimmiten me taistelimme vain kuolonsyöjien kanssa. Tiedät-kai-kuka ei halunnut liata omia käsiään turhuuksiin, sillä hänellä itsellään oli paljon tärkeämpi tehtävä. Emmekä me häntä saaneet katoamaan, eikä hän kyllä varsinaisesti edes kadonnut, vaan -”, James kertoi, mutta Harry keskeytti hänet mietteliäänä.
”Ai mikä tehtävä?”
”Sanotaan vaikka niin, että hän halusi päästä eroon pahimmasta vastustajastaan.”
”Pääsikö hän?”
”Ei hän päässyt.”

Harry tuijotti mietteliäänä eteensä. Hän yritti yhdistellä kaikkea kuulemaansa, mutta se tuotti suuria vaikeuksia. Uutta tietoa oli aivan liikaa, eikä hän olisi välttämättä edes halunnut ajatella sitä kaikkea.
”Eli koska tiedät-kai-kuka ei päässyt eroon vastustajastaan, mutta tiedät-kai-kuka on nyt kuitenkin kadonnut, eikä Feeniksin kilta saanut häntä häipymään, niin silloinhan se hänen pahin vastustajansa sai hänet katoamaan?” Harry kuitenkin kysyi lopulta, mutta meni jo itsekin sekaisin omassa sepustuksessaan.
”Suunnilleen niin”, James tyytyi vastamaan. Sitten hän jäi pohtimaan omiaan. Harry käytti ajan hyväkseen ja selaili lisää lehtileikkeitä, kunnes hänen silmiensä kohdalle osui omituinen otsikko. Hän ei viitsinyt lukea pidemmälle, vaan päätti kertoa ihmetyksensä heti ääneen.

”Miksi tällainenkin on täällä?” Harry kysyi ja osoitti otsikkoa, ”poika, joka elää.”
James väänsi väkisin hymyn kasvoilleen ennen kuin vastasi.
”Lukisit joskus otsikkoa pidemmälle. Se on siellä, koska se kertoo sinulle, miten tiedät-kai-kuka viimein katosi”, James selitti, mutta Harry keskeytti hänet jälleen.
”Mutta miksi tässä lukee poika, joka elää, eikä tiedät-kai-kuka, joka katosi?” Harry kysyi ihmeissään, ja James naurahti hänelle.
”Koska poika, joka elää, liittyy tiedät-kai-kenen katoamiseen erittäin keskeisesti, vaikka olikin katoamisiltana vasta yksivuotias. Siinä kävi nimittäin niin, että tiedät-kai-kuka meni luvatta pojan kotiin ja yritti.. Noh.. Hyvä on, tappaa pojan, mutta sitten tapahtui jotakin todella outoa. Tiedät-kai-kenen tappokirous iskikin takaisin häneen itsensä, ja silloin tiedät-kai-kuka tuhoutui ja katosi. Poika sai otsaansa vain salamanmuotoisen arven, joka jäi merkiksi siihen kohtaan, johon tiedät-kai-kenen kirous oli osunut”, James selitti ja katsoi sitten poikaansa, joka oli hivuttautunut koko ajan lähemmäs häntä.

Harry ei ymmärtänyt koko juttua. Tiedät-kai-kenen piti olla tuhoisa, hirmuinen ja paha velho, mutta sitten yksivuotias poika saakin hänet tuhottua?
”Mutta miten se poika sitten tuhosi tiedät-kai-kenet? Osasiko se taikoa?” Harry ihmetteli ääneen. Hän ei ollut ikinä kuullut kenestäkään, joka osaisi taikoa jo yksivuotiaana.
”Ei hän osannut taikoa, se on varmaa. Todellista syytä ei silti tiedä kukaan, mutta arveluja on monia.”
”Kerro minulle joku niistä”, Harry yllytti, muttei silti malttanut irrottaa katsettaan lehtileikkeessä olevasta kuvasta, jossa näkyi raunioitunut talo.
”Ei, enpä taida. Ne ovat sitten myöhempiä juttuja, Harry”, James vastasi, ja Harry mietti taas hetken kuulemaansa.

”Niin, mutta.. Oliko se poika –” Harry vilkaisi artikkelia uudelleen, ”Neville Longbottom, se hänen pahin vastustajansa?”
”Oli kyllä. Hänhän tuhosi tiedät-kai-kenet. Voisiko pahin vastustaja enää pahemmaksi muuttua?” James kysyi ja katseli Harrya, jonka aivot raksuttivat hirveää vauhtia.
”Eli eikö tiedät-kai-kuka sitten tule enää koskaan takaisin? Koska hänen pahin vastustajansa tuhosi hänet?” Harry kysyi kummissaan ja peloissaan. Hän toivoi, että hänen isänsä kertoisi pahan velhon tuhoutuneen lopullisesti, eikä hän onneksi sitten huomannut Jamesin kasvoille levinnyttä huolta.

”En usko, että tulee”, James vastasi. Se riitti Harrylle, ja tämä jatkoi taas papereiden selailua.
”Mitä ne muut paperit laatikossa olivat?” Harry yritti udella, vaikka luulikin jo tietävänsä vastauksen.
”Nekin ovat sitten myöhempiä juttuja”, James vastasi, ”taisin pelotella sinua jo muutenkin liikaa.”
”Et oikeastaan”, Harry väitti kiireesti. Hänellä oli vielä paljon kysyttävää, mutta hän pelkäsi, että kaikki vastaukset kuuluisivat ’myöhempiä juttuja’ -kategoriaan.
”Kuoliko sinunkin ystäviäsi?” Harry päätti kuitenkin vielä yrittää.
”Tietysti kuoli, mutta ei puhuta niistäkään sen enempää”, James vastasi nopeasti ja vei sitten kaikki paperit Harryn käsistä.

”Hei! Enkö saa lukea niitä enempää?” Harry kysyi pettyneenä.
”Joskus toiste sitten, kuulit jo tarpeeksi yhdelle illalle”, James vastasi ja taitteli paperit takaisin laatikkoon.
”Saanko silti kysyä yhtä juttua?” Harry yritti kuitenkin toisenkin kerran.
”No hyvä on sitten, mutta en lupaa vastata”, James myöntyi.
”Miksi häntä sanotaan tiedät-kai-keneksi?” Harry kysyi ja toivoi saavansa vastauksen.
”Koska hänen oikeaa nimeään ei saa sanoa ääneen. Se on kirottu, Harry, ja pelätty. Me tosin haluamme käyttää hänen oikeaa nimeään, mutta se ei silti ole hyväksi ihmisten ilmoilla”, James totesi kuin painottaen, että keskustelu oli päättynyt. Harrya se ei kuitenkaan haitannut.

”Etkö voisi silti kertoa sitä minulle? Kerran vain, jotta en sitten sano sitä vahingossa myöhemmin, koska en voi tietää, mitä sanaa en saisi sanoa”, Harry yritti keksiä toivottoman selityksen.

James katsoi häntä pitkään otsa kurtussa kuin mittaillakseen poikansa kestävyyttä. Sitten hän totesi: ”Hyvä on. Emme saa antaa pelolle valtaa, me itse luomme pelon välttelemällä nimeä. Ehkä sinunkin on hyvä tietää se.”

Harry tuijotti ahnaasti isäänsä. ”No mikä se sitten on?”
”Voldemort. Lordi Voldemort hänen omien sanojensa mukaan. Pimeyden lordi.”
”Voldemort”, Harry kuiskasi kuin nimeä maistellakseen. Ei se hänestä vaikuttanut mitenkään kirotulta, mutta jotain mystistä siinä kyllä oli.
”Ja se siitä sitten”, James sitten totesi äkisti ja nousi sohvalta, ”nyt takaisin nukkumaan.”

Harry ei kuitenkaan liikkunut mihinkään, vaikka hänen isänsä selvästi odotti hänen lähtevän.
”En aio näyttää sinulle, missä minä tätä säilytän”, James sitten vastasi virnistäen.
”No en minä sitä nyt ajatellutkaan, kun.. Tulisitko sinä peittelemään minut?” Harry kysyi ääni vapisten. James katsoi poikaansa ja tunsi epämukavan pistoksen kulkevan lävitseen. Hänen ei olisi sittenkään pitänyt kertoa kaikkea, poikahan oli aivan kauhuissaan.
”Tietysti tulen”, James sitten totesi ja yritti näyttää mahdollisimman lempeältä. Hän jätti laatikkonsa pöydälle ja nappasi sitten Harryn kainaloonsa kantaen tämän sänkyyn asti.


Lily käänsi kylkeä. Hän oli nukkunut levottomasti koko alkuyön, koska Harry oli nähnyt niin paljon painajaisia, joista hän ei kuitenkaan suostunut puhumaan. Lilyn aika olikin kulunut suurimmaksi osaksi vain pojan rauhoitteluun. Nyt hän oli kuitenkin saanut nukuttua muutaman tunnin keskeytyksettä, kunnes jokin taas herätti hänet
”James?” Lily kuiskasi tyhjään huoneeseen, sillä James ei enää maannut hänen vierellään, vaikka kello oli vasta puoli kolme yöllä. Se sai Lilyn huolestuneeksi, joten hän nousi ylös pukien aamutakin ja –tohvelit ylleen. Varoiksi hän nappasi myös taikasauvansa mukaan.

Hän kulki pitkin pimeitä käytäviä ja pääsi lopulta alakertaan, jossa hän käveli suoraan eteiseen, koska kuuli sieltä meteliä.
”James?” hän kysyi uudelleen, kun näki miehensä käsi ovenkahvalla. James kääntyi katsomaan taakseen pingottunut ilme kasvoillaan.
”Anteeksi, yritin kyllä lähteä hiljaa”, James totesi vaisusti, ”jätin sinulle lapun keittiöön, muttet varmaan ehtinyt lukea sitä.” Lily pudisti päätään.
”Mitä sinä touhuat?”
”Lähden töihin. Ministeriöistä ilmoitettiin, että kuolonsyöjiä on ilmestynyt sinne tänne, ja jäljetkin ovat sen mukaiset. Heidän on kuultu myös höpisevän jotakin Peteristä”, James selitti huolestuneena.
”Luuletko, että Voldemort on palaamassa valtaansa?” Lily kysyi peloissaan pienen hiljaisuuden jälkeen.
”En tiedä, Lily. En todellakaan tiedä, mutta toivottavasti se selviää”, James vastasi murheissaan ja suuteli sitten Lilyä pikaisesti, ”tulen pian takaisin.”
”Parempi olisi”, Lily huokaisi ja katseli sitten miehensä lähtöä, kunnes meni takaisin nukkumaan.


”Missä isä on?” Harry kysyi mutustaessaan sämpylää, jonka hänen äitinsä oli asettanut hänen eteensä.
”Töissä”, Lily vastasi pöydän toiselta puolelta sanomalehteä tuijottaen.
”Miksi? Ei tänään pitänyt olla työpäivä”, Harry ihmetteli ja haukkasi taas uuden palasen.
”Syö nyt vain se leipäsi, niin saadaan tämäkin päivä kunnolla käyntiin”, Lily vastasi. Hän ei ollut puhetuulella.
”Minä syönkin. Liittyykö se Voldemortiin?” Harry kysyi sitten äkkiarvaamatta, ja Lilyn suusta purskahti kahvia suoraan lehdelle.
”Ei liity”, Lily vastasi nopeasti ja heilautteli sitten sauvaansa, jotta saisi lehden kuivattua.
”Liittyypäs. Tiedän sen.”
”Ei liity."
”Minä tiedän, että liittyy. Kerro”, Harry tivasi.
”Harry kiltti, me emme tiedä, mihin se liittyy, emmekä me halua vain arvailla, joten älä kysele”, Lily totesi ja jatkoi sitten kuivatun lehden lukemista.
”Mutta silti te epäilette, että se liittyy häneen”, Harry totesi ovelasti ja puraisi sitten sämpyläänsä viaton ilme kasvoillaan. Lily huokaisi syvään ja laski lehteä hieman alemmas.

”Kuolonsyöjiä on tavattu enemmänkin kuin vain ne kolme täällä käynyttä. Ja ilmeisesti sinä tiedät, että heidät yhdistetään heti Voldemortiin, joten siksi on syytä olla huolissaan. Mutta mitään varmaa ei pystytä kuitenkaan sanomaan. Siksi isäsi on töissä”, Lily sitten myöntyi lopulta, koska ei jaksanut väitellä poikansa kanssa.
”Tiesinhän minä”, Harry vastasi tyytyväisenä, ”voinko nyt lähettää Siriukselle kirjeen? En ole nähnyt häntä ainakaan kahteen viikkoon.”

Nyt Lily nosti katseensa kokonaan lehdestä. Harry täytyisi pitää sisällä talossa tällaisena aikana, ja jos hän nyt kirjoittaisi Siriukselle… Lilyllä oli vieläkin melko tuoreessa muistissa Harryn ja Siriuksen yöllinen retki Dursleyn talolle. Sirius oli toisinaan arvaamaton ja saattaisi nytkin viedä Harryn hieman jaloittelemaan, kun häntä sillä tavoin pidettiin vankina omassa kodissaan. Harry ilmeisesti aisti Lilyn epäröinnin, koska alkoi kiireesti selittää: ”Ei me tehdä mitään tyhmää, olisit nyt niin kiltti. Me opittiin kyllä jo meidän rangaistuksesta.”

”Sitä minä en kyllä usko. Teidät olisi täytynyt pitää erossa koko lopun elämän, muutama hassu viikko ei riittänyt mihinkään. Sirius on parantumaton lapsi itsekin, muista se Harry. Et saa mennä mukaan kaikkiin hänen hulluihin ideoihinsa”, Lily vastasi, mutta hänen äänensävynsä kieli hänen antaneen jo melkein periksi.

Harry olisi halunnut puolustautua. Eivät kaikki Siriuksen ideat olleet hulluja, eikä Sirius ollut mikään lapsi.
”En minä menekään”, Harry kuitenkin vain lupasi.
”Hyvä. Ja voit kai sinä nyt yhden kirjeen lähettää, mutta et saa lähteä mihinkään kotoa, ennen kuin tämä koko kuolonsyöjäsotku on selvitetty. Etkä sitten saa pettyä, koska Sirius ei välttämättä ehdi paikalle”, Lily vastasi, mutta Harry oli jo juossut yläkertaan.

Sirius,

minulla on tylsää. En saa kuulemma lähteä täältä mihinkään, koska kuolonsyöjät ovat ilmestyneet sinne tänne. Tehdäänkö jotain hauskaa?

Harry

Kun Harry oli saanut kirjeen lähetettyä, hän jäi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja odotti vastausta. Ensin siinä tuntui kestävän ikuisuus, mutta sitten pöllö jo liihottikin takaisin hänen luokseen. Se kantoi jalassaan Harryn lähettämää kirjettä, jonka toiselle puolelle oli kuitenkin ilmestynyt hätäisesti sutaistu kirjoitus.

En ehdi tänään, autan isääsi ja Remusta.

Harry tuijotti vastausta tyrmistyneenä ja luki sen läpi monta kertaa uudelleen kuin toivoen, että sanat vaihtuisivat toisiksi. Kaikki oli niin epäreilua. Hänet oli teljetty kotiin äitinsä kanssa, kun kaikki muut olivat yhdessä pitämässä hauskaa ja ratkomassa salaisuuksia, joista hän sai aina tietää vain osan, jos sitäkään. Häntä alkoi suututtaa todenteolla.

Kirje puristui hänen nyrkkiinsä, kun hän viskasi sen ulos ikkunasta. Seuraavaksi hän asteli ovelleen ja paukautti sen kiinni niin lujaa, että lasit vain helisivät. Sitten hän kaivoi luudan kaapistaan ja käveli lähemmäs ikkunaa. Hän veti syvään henkeä ja nousi kirjoituspöydälle, josta hän saisi ponnistettua vauhtia luudallaan. Nyt hänen ei tarvitsisi enää kuin avata ikkunaa sen verran, että mahtuisi siitä kunnolla läpi. Tällä kertaa hän näyttäisi, mihin pystyy. Yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti