lauantai 8. huhtikuuta 2017

LUKU 12 - Tutkimusmatkalla

”Aaaaaaaa”, Draco jatkoi huutamista. Pian käytävän kupeessa välähti kuitenkin kirkas valo, jonka jälkeen tuli aivan hiljaista. Harry jähmettyi. Hän ei välttämättä ollut ajatellut tekoaan loppuun saakka. Vastassa saattoi olla mitä tahansa.
”Valois”, kuului kuitenkin hetken päästä, ja ensi kertaa Harry näki, kuka heille oli kuiskinut.
”Sirius?” Harry kysyi epäuskoisena ja hieman pelokkaana. Tämä oli yksi niistä todella harvoista hetkistä, kun hän ei olisi halunnut nähdä kummisetäänsä.
”Ei, kun Voro”, Sirius tuhahti selvästi pettyneenä laimeasta vastaanotosta.
”Mitä sinä täällä teet?” Harry kysyi ihmeissään ja tunsi sitten kipeän tökkäisyn jalassaan, ”ai!”
”Oho, ai niin”, Sirius totesi ja heilautti sauvaansa. Valo välähti, kun Draco sai liikkumiskykynsä takaisin.
”Saamarin hullu, isäni ei todellakaan hypi riemusta, kun kuulee tästä!” Draco mutisi kiukkuisena ja nousi maasta. Sirius alkoi nauraa niin, että koko käytävä kaikui. Harry ja Draco tuijottivat häntä ihmeissään.

”Öh, Sirius?” Harry uskalsi sitten kysyä. Kului hetki ennen kuin Sirius sai koottua itsensä ja pystyi vastaamaan.
”En vain saa mielestäni kuvaa, jossa Lucius Malfoy hyppii riemusta”, Sirius tokaisi ja alkoi taas nauraa, ”ja luuletko sinä, että isäsi todella voisi tehdä minulle jotakin?” Dracon kasvot vääntyivät uhkaavaksi.
”Uskallatkin pilkata minun isääni!” Draco miltei huusi, muttei saanut Siriuksen huomiota itseensä tämän nauraessa yhä makeasti. Harry oli aivan ymmällään.

Draco tuhahti ja kääntyi lähteäkseen, mutta Harry nappasi kiinni hänen olkapäästään.
”Hei, älä nyt leikistä suutu! Sirius on oikeasti tosi hyvä tyyppi”, Harry totesi ja odotti Dracon vähintäänkin iskevän häntä nyrkillä naamaan. Kumma kyllä, Draco kääntyi ja jäi. Harry huokaisi.
”No niin, Sirius. Kokoa itsesi, tuo ei ole enää hauskaa!” Harry marisi. Häntä ärsytti, että Siriuksella oli niin hupaisaa, vaikkei hän ymmärtänyt, miksi. Hän ei tuntenut Dracon isää.

Hetken aikaa Sirius vielä hytkyi, mutta onnistui sitten vihdoin hillitsemään itsensä.
”Joo, anteeksi. Se oli vain niin hauskaa”, Sirius totesi ja sai vihaisia mulkaisuja Dracolta.
”Miksi olet täällä?” Harry toisti uudelleen.
”Tulin katsomaan, kuinka pärjäät, mutta muutin juuri mieleni. Nyt minua kiinnostaa enemmän, miksi liikut Malfoyn kanssa”, Sirius totesi ja käänsi sitten katseensa Dracoon.

Harry huokaisi.
”Miksi kaikki kysyvät tuota? Malfoyn perheessä ei ole mitään vikaa”, Harry totesi vähän uhmakkaasti, mikä oli sinällään hieman typerää, koska hänellä ei ollut mitään todisteita sanoilleen.
”Pyh, siitä voidaan olla kyllä montaa mieltä. Mutta tarkoitinkin lähinnä sitä, mitä teet tyrmissä? Eikö sinun pitäisi olla Ronin kanssa menossa Rohkelikon torniin? Vai joko sinä päätit lähteä linnaa tutkimaan? Hyvä valinta kyllä”, Sirius sanoi naama virneessä.
Harrysta tuntui karmivalta. Sirius ei siis tiennyt hänen joutuneen Luihuiseen. Miten hän oikein asiansa esittäisi?
”Ha. Ha ha. Hahahahaha”, Draco teki sen hänen puolestaan, ”tuoko Rohkelikossa? Luihuisen se valitsi.”

Sirius tuijotti ensin Harrya ja sitten Dracoa.
”Tietäisin kyllä parempiakin tapoja naljailla takaisin”, Sirius totesi Dracolle.
”En minä naljaile!” Draco väitti vastaan.
”Luuletko sinä tosiaan, että Harry Potter, Potter, joutuisi Luihuiseen? Huono vitsi”, Sirius vastasi ja sai Dracolta takaisin omahyväisen ja voitonriemuisen katseen.
”Kysy Harrylta”, Draco tyytyi toteamaan.

Hetken oli aivan hiljaista. Sitten Sirius kääntyi Harrya kohti.
”Harry?”
”Niin no.. Ehkä siinä saattoi käydä niin, että vahingossa hattuun tuli joku vika ja jouduin Luihuiseen, vaikka sanoin kyllä, että ei Luihuiseen, mutta jotenkin hattu vain –”
”Mitä?!” Sirius huudahti, ”pelleiletkö sinä?”

Harry tunsi olonsa hirveäksi. Sirius oli kohtuuton. Ei hän ollut itse valinnut Luihuista. Vai oliko sittenkin? Tiesikö hattu paremmin? Oliko hän sanoistaan huolimatta sittenkin halunnut Luihuiseen? Sen hän pystyi myöntämään, että hän oli halunnut tutustua Dracoon paremmin ja tämä oli ainoa keino siihen. Mutta halusiko hän ystävyyttä kuitenkaan niin vahvasti, että tuvilla ei ollut hänelle enää merkitystä?

Hänen äänensä värisi hieman, kun hän vastasi.
”En pelleile, en pilaile. Olen Luihuisissa.”
Sirius tuijotti häntä ensin ilmeettömänä. Sitten hän taputti Harrya olalle ja totesi:
”No, ei sillä tuvalla niin väliä. Pikku juttu.”

Harrysta kuitenkin tuntui siltä, että Sirius valehteli. Hänen otsallaan oli muutama huolestuneisuudesta kielivä ryppy, eikä hän ollut lainkaan tyytyväisen oloinen. Harry kohautti olkapäitään, vaikka oikeasti hän olisi halunnut juosta piiloon ja olla yksin koko loppuillan.
”Eipä kai.”
”Totta kai sillä on merkitystä!” Draco puuttui puheeseen, mutta Sirius vaiensi hänet taas muistuttaen sauvansa olemassa olosta.
”Unohdetaan se. Nyt kun kerran tässä ollaan, voisin vähän esitellä teille linnaa”, Sirius tuumasi. Ensimmäistä kertaa Draconkin ilme kirkastui. ”Vau, ai ihan oikeasti?” hän kysyi silmät tuikkien.
”Ei, pelleilin vain”, Sirius vastasi, mutta jatkoi heti: ”no, mistä aloitetaan?”
”Salakäytävistä”, Harry totesi vähän piristyneenä. Ehkä Sirius oli oikeasti sitä mieltä, että tuvalla ei ollut väliä? Harry vain kuvitteli toisin. Kaikesta huolimatta hän aikoi unohtaa tupa-asian koko illaksi, sillä muuten hän jäisi paljosta paitsi.


He olivat seikkailleet ympäri linnaa sinne tänne, ja Harry oli jo aivan sekaisin. Pian he palaisivat jo oleskeluhuoneelle, mutta ensin he kävisivät vielä keittiössä, se oli viimeisenä heidän listallaan. Sirius oli näyttänyt heille jo joitain salareittejä, joitain hyviä piilopaikkoja ja ennen kaikkea tarvehuoneen. Siitä Harry oli pitänyt kaikkein eniten ja tunnin takaiset tapahtumat palasivat taas hänen mieleensä.

He olivat kävelleet luultavasti seitsemännen kerroksen käytävää pitkin pahaa aavistamatta. Harry oli ihastellut maalausta Barnabas Bauka-aivosta, joka yritti opettaa peikoille balettia. Se oli ollut hänestä erityisen huvittava.

”Voin käydä viemässä sen huoneesi seinälle, jos tahdot”, Sirius totesi, kun näki Harryn tuijottavan maalausta. Harry hymyili.
”Voisitko?” hän kysyi sitten hieman epäröiden, kun Sirius oli ottanut sauvan taskustaan, ”oikeasti?”

Sirius käski Harryn väistyä hänen tieltään ja osoitti maalausta. Pian se oli irronnut seinältä. Harry nauroi ja Draco tuijotti heitä ihmeissään.
”No niin, mille seinälle tämä laitetaan?” Sirius kysyi virnistäen, mutta vakavoitui sitten yhtäkkiä, ”Harry ja Draco, menkää piiloon!”

Harry ehti nähdä vilauksen Voron kissasta Norriskasta ennen kuin ryntäsi suin päin pieneen luutakomeroon Dracon kanssa. Sydän pamppaillen he laittoivat korvansa oveen ja kuuntelivat, kun ilmeisesti Voron askeleet tulivat lähemmäs.

”Kas, kas.. Sirius Musta. Kenelle sinä täällä juttelit?” Voron käheä ääni kaikui käytävässä.
”Tälle taululle. Sanoin, että kannattaisi lähteä liikkeelle alkeista, koska peikot ovat vähän kömpelöitä, joten –”
”Täälläkö ei siis ollut ketään muuta? Ei oppilaita?”
”Millaisena sinä minua oikein pidät? Minäkö kidnappaisin oppilaita keskellä yötä?”

Voro tuhahti ja hiljeni. Vain hänen askeleensa kaikuivat käytävässä. Hän ilmeisesti yritti löytää Siriuksen salakätkön. Lopulta hän kuitenkin luovutti.
”Hyvä on. Kerro minulle heti, jos näet jonkun jossakin. Ja laita se taulu takaisin seinälle.”
”Kaikin mokomin. Tässä vaan puhdistin pölyt sen päältä.”

Harry ja Draco odottivat, että Voron askeleet loittonivat, ja tulivat sitten varovasti pois komerosta.
”Tyhmä vanha ukko. Uskoo aina kaiken”, Sirius mutisi ja oli taas irrottamassa taulua seinältä. Harrya nauratti, mutta Draco vaikutti hieman pelokkaalta.
”Mentäisiinkö jo takaisin? Alkaa käydä tylsäksi”, Draco valitti.
”No jaa, ollaanhan me jo jonkin aikaa täällä kierreltykin. Käyn vain ensin vessassa”, Sirius totesi ja käveli kohti luutakomeroa.
”Mutta Sirius, se on –” Harry aloitti, muttei saanut lopetettua lausettaan. Hänen suunsa jäi roikkumaan auki, ja Draco näytti vähintäänkin yhtä kummastuneelta.

”Mitä sanoitkaan?” Sirius kysyi ja astui sisään kaakeloituun huoneeseen, jossa oli siististi rivissä vessakoppeja.
”En mitään”, Harry totesi ja jäi sitten odottamaan Siriuksen paluuta, jotta saisi kuulla kaiken, mikä vain vähääkään liittyi huoneeseen.

Niinpä he olivat puhuneet huoneesta koko matkan tyrmiin asti. Sirius oli kertonut heille, että huone muuntui aina siksi, mitä sinne menevä kulloinkin tarvitsi. Harryn mielessä liikkui jo mitä mielikuvituksellisimpia käyttötapoja, kun Sirius sitten keskeytti hänen mietteensä. He olivat päässeet hedelmätaulun eteen.

”No niin, perillä ollaan”, Sirius totesi ja sai Harrylta ja Dracolta hämmentyneet katseet.
”Öö, mitä seuraavaksi?” Harry kysyi sitten ihan suoraan. Sirius oli ärsyttävän salaperäisellä päällä.
”Kutita päärynää”, Sirius totesi aivan kuin Harryn olisi pitänyt itse tajuta se.

Harry tuijotti Siriusta epäileväisenä, mutta päätti kuitenkin yrittää. Koulu oli täynnä kaikkea omituista, eikä päärynän kutittaminen olisi vielä edes oudoimmasta päästä. Niinpä Harry koski varovasti sormellaan päärynää ja kutitti sitä. Hetken kuluttua päärynä alkoi hytkyä ja kikattaa, jonka jälkeen taulu paljasti takaansa aukon.

”Teidän jälkeenne”, Sirius totesi ja antoi Harryn ja Dracon kavuta ensin sisään.
”Vau”, he henkäisivät molemmat yhtä aikaa. Keittiö oli jättimäinen. Se oli täysi kopio Suuresta salista, jonka lisäksi siellä oli tietysti kaikki ruuanlaittoon tarvittava välineistö. Kaikkein oudointa oli se, että siellä hääri monen monta kotitonttua ihmisten sijaan.

Harry ei osannut sanoa mitään ihastukseltaan, eikä osannut ilmeisesti Dracokaan. Onneksi Siriusta ei niin vain saanut hiljennettyä.
”Terve tontut”, Sirius huudahti heti sisään päästyään.
”Päivää, herra Sirius Musta”, kaikui keittiössä, kun jokainen kotitonttu tervehti Siriusta samaan aikaan. Sen jälkeen Sirius olikin jo tonttujen ympäröimänä, kun jokainen niistä tyrkytti hänelle jos jonkinmoista syötävää.
”Ei teidän minun takiani tarvitse”, Sirius vähätteli, ”mutta pojilla varmaan on nälkä, vai mitä?”
Harry ja Draco katsahtivat toisiinsa.
”No jaa..” eikä mennyt aikaakaan, kun heidän sylinsä pursuivat kakkua ja kermakaljaa.

Kun he viimein olivat syöneet mahansa täyteen, kiitelleet tonttuja ja ihmetelleet kaikkea keittiössä, he sanoivat hyvästit ja kömpivät ulos oviaukosta.
”Vau, siistiä! Meilläkin on kotitonttu, mutta se on ihan turha. Se ei osaa mitään ja on aina vain jaloissa”, Draco selitti Harrylle ja Siriukselle.
”Sellaisia ne kotitontut ovat”, Sirius tuumasi puoliksi itsekseen. Harry arveli tietävänsä, mitä Sirius ajatteli. Hän oli perinyt perheeltään kotitontun, Oljon. Se oli ainoa kotitonttu, jonka Harry oli koskaan ennen nähnyt, joten siksi hän olikin ollut hieman ihmeissään nähdessään niin monta ystävällistä ja suloista tonttua. Oljo oli aivan kuin toiselta planeetalta, ja nyt Harry todella ihmetteli, miksei Sirius ollut vaihtanut sitä jo toiseen.

Harry oli kuitenkin liian väsynyt jaksaakseen kysyä asiasta. Niinpä hän ja kaikki muutkin olivat lopun matkaa oleskeluhuoneelle aivan hiljaa. Kun he sitten viimein saapuivat huoneen ovelle, he tajusivat, ettei kukaan heistä tiennyt salasanaa.
”Tunnussana”, ovi vaati yhä uudelleen ja uudelleen.
”Öö.. Luihuinen.. Käärme.. Pimeys.. Severus.. Kalkaros.. Pokkuroija.. No samperi! Mistä minä voisin tietää? Käärmeennahka!” Draco mutisi kiukkuisena ja sai yllättyä. Viimeisen sanan kohdalla ovi väistyi hänen tieltään.
”Ohhoh”, Harry totesi, mutta Sirius näytti vähän pettyneeltä.
”Harmi, olisin voinut vaikka vannoa, että salasana on Ruikuili”, Sirius tuumasi mietteliäänä. Harry ja Draco katsoivat häntä kysyvästi, mutta Sirius vain kohautti olkiaan, ”ääh, vanha juttu.”

Tällä kertaa Harry oli niin väsynyt, ettei jaksanut kysellä enempää.
”Koska me taas nähdään?” Harry kysyi toiveikkaana.
”Katsotaan nyt. Periaatteessahan minä en saisi olla täällä. Tulin vain jutustelemaan Dumbledoren kanssa muutamasta asiasta”, Sirius totesi hieman välttelevästi. Harry arveli hänen salaavan jotakin.
”Mistä tulit juttelemaan?”
”Aikuisten juttuja.”
”Kyllä sinä minulle voit kertoa.”
”Myöhemmin sitten. Kannattaa kömpiä nopeasti sänkyyn, ettei Kalkaros vain löydä teitä haahuilemasta täältä. Nähdään, Harry!” Sirius totesi ja halasi Harrya lähteäkseen.
”Nähdään”, Harry vastasi, mutta oli pettynyt. Siriuksessa oli jotakin kummallista.

Harry katseli vielä, kun Sirius käveli poispäin heistä. Sen jälkeen sekä ovi että Draco vaikuttivat jo niin kiukkuisilta, että Harryn oli pakko mennä sisään huoneeseen.
Huone ei vaikuttanut yhtään niin mukavalta kuin Rohkelikon huone oli, ellei hänelle sitten oltu valehdeltu sen hienoudesta. Huoneessa oli vain muutama ikkuna, jotka nekin olivat kaikki täynnä vihreää limaa. Huone oli järven alla ja loisti siksi haaleasti vihreänä. Ainoa asia, joka hieman toi lämpöä, oli suuri takka.

”Aika kotoisa, vai mitä?” Draco kysyi Harrylta johdattaessaan tätä makuusaleihin.
”No jaa. Aika kolkko minusta”, Harry tuumasi vähän surullisena.
”Sinulla on outo maku”, Draco vastasi ja avasi sitten varovasti makuusalin oven. Kaikki muut siellä olijat nukkuivat jo sikeästi. Niinpä Harry ja Dracokin vain vaihtoivat yöasut päälleen ja kömpivät sänkyihinsä. Ne sentään olivat pehmeitä ja mukavia. Harry oli jo melkein nukahtanut, kunnes hän muisti, ettei ollut vielä kirjoittanut vanhemmilleen. Niinpä hän haparoi yöpöydältään paperia, laittoi lampun päälle, lasit silmilleen ja alkoi kirjoittaa.

Hei äiti ja isä,

ehkä kuulittekin jo, mutta jouduin Luihuiseen. Tämä on kamalaa. Hattu varmaan hajosi tai jotakin. Minulla on ikävä teitä. Kirjoitan huomenna lisää.

Harry

Luettuaan kirjeen nopeasti lävitse, Harry aikoi kiinnittää sen pöllönsä jalkaan, kunnes hän muisti, että Hedwig oli kaukana pöllötornissa. Niinpä Harry huokaisi syvään, heitti varoiksi näkymättömyysviitan päällensä ja lähti kohti pöllölää.


Kun hän sitten viimein oli tulossa takaisin päin kohti oleskeluhuonetta, hän kuuli puhetta samasta syvennyksestä, johon Sirius oli heidät muutama tunti sitten vetäissyt. Harry käveli vähän lähemmäs, jotta pystyisi kuulemaan keskustelun.

”Jos sinä teit sen, voit olla varma, ettet opeta tässä koulussa enää päivääkään”, kuului ääni Harryn korviin. Siriusko?
”Ja miksi sinä kuvittelet, että minä haluaisin hänet omaan tupaani?” toinen ääni vastasi ärhäkästi. Sitä ääntä Harry ei tunnistanut, mutta oletti sen kuuluvan Kalkarokselle. Mutta mistä he kaksi oikein kiistelivät ja vielä tähän aikaan yöstä?
”En minä vain tiedä, mutta sen tiedän, että sinä olet jotenkin tämän takana!” Sirius miltei jo huusi.
”Vai niin. No, todista se sitten!” Kalkaroskin korotti ääntään.
”Niin teenkin!” Sirius huusi vihaisena takaisin, ja Harry ehti juuri ja juuri väistyä sivuun, ettei käytävään pyyhältänyt Sirius kiilannut häntä nurin. Harry oletti Kalkaroksen seuraavan pian perässä, joten hän ei aikaillut paluun kanssa. Hän miltei juoksi oleskeluhuoneen ovelle, pujahti siitä nopeasti sisään ja palasi suoraan sänkyynsä.

Sitten vasta hänellä oli aikaa ajatella asiaa. Olivatko he puhuneet hänestä? Oliko Kalkaros aiheuttanut sen, ettei hänestä tullutkaan Rohkelikkoa? Mutta miksi? Eiväthän he edes tunteneet toisiaan. Harryn päässä pyöri miljoonia kysymyksiä, mutta ei yhtään vastausta. Kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin jo niin väsynyt, että uni vei voiton.

Unissaan hän lensi luudallaan pitkin Tylypahkan tiluksia. Hänellä oli hauskaa, kunnes Kalkaros tuli hänen luokseen lajitteluhattu päässään ja totesi, että Harry joutuisi Luihuiseen koko loppu iäkseen. Sitten Harry tipahti luudalta suoraan Siriuksen syliin, joka heitti hänet maahan huutaen: ”petturi!”

Harry yritti nousta maasta, muttei pystynyt siihen. Jokin veti häntä väkisin alaspäin, aivan kuin hänet olisi taiottu pysymään siinä iäti. Seuraavaksi häntä alettiin paiskia kivillä. Ensin isä, sitten äiti ja lopulta myös Ron.

”Ei, ei, älkää!” Harry huusi kauhuissaan ja heräsi sitten säpsähtäen juuri sopivasti väistääkseen seuraavan häntä kohti lentävän paperimytyn.

”Ylös jo, laiskimus! Et varmaan halua myöhästyä heti ensimmäisenä päivänä”, Draco virnisti hänelle omalta sängyltään ja yritti taas osua paperimytyllä.

Huh, se olikin vain unta, Harry ajatteli iloisena ja ryhtyi valmistautumaan aamiaiselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti