lauantai 8. huhtikuuta 2017

LUKU 15 - Lennokkaita tilanteita

Seuraavana aamuna keskustelu kävi kiivaana Luihuisten pöydässä. Harry oli juuri paljastanut Dracolle uusimman lahjansa ja tämä ei ollut pysyä housuissaan tiedon jälkeen. Nimbus kaksituhatta oli tuliterä malli, eikä sellaista ollut vielä monellakaan velholla edes sarjatasolla.

"Vau! Koska saan nähdä sen? Otathan sen mukaan lentotunnille? Saanko minä kokeilla sitä?" Draco puhui taukoamatta koskematta lainkaan aamupalaansa.
"Shh, hiljempaa!" Harry kuiskasi, "suunnitelmani on vielä kesken."
"Mitä aiot?"
"En tiedä", Harry vastasi totuudenmukaisesti. Hän oli miettinyt läpi jokaisen vaihtoehdon saada luuta käyttöön, muttei yksinkertaisesti ollut keksinyt yhtäkään. Hänestä ei tuntunut yhtään ovelalta tai taidokkaalta, ja juuri niitä ominaisuuksia Siriuksen mukaan tarvittaisiin. Dracon mielestä paras ratkaisu olisi ollut naamioida Nimbus koulun vanhaksi luudaksi, mutta suunnitelma oli kaatunut siihen, kun kumpikaan heistä ei osannut vielä sen tason taikoja.
"Voin auttaa", Draco tuumasi yhä mietteliäänä ja hänestä näki heti, kuinka hän alkoi kyhäillä toinen toistaan omituisempia keinoja.
"Ei tarvitse. Lähdetään tunnille", Harry vastasi ja otti vielä yhden leivän matkaevääksi. Hän lähettäisi Siriukselle kirjeen heti kun ehtisi. Tämä saisi luvan auttaa häntä.

Luihuiset kävelivät isolla porukalla linnan pienimmälle lentoharjoituskentälle. Siellä heitä odotti monta luutaa rivissä sekä iloisesti pulisevat Rohkelikot. Harry tuijotti hetken näkymää, mutta meni kuitenkin Luihuisten puolelle muiden kanssa. Ron vilkaisi häntä hieman pettyneenä, mutta Harry katseli muualle kuin ei huomaisikaan. Heidän opettajaansa, matami Huiskia, ei näkynyt vielä missään, joten Draco alkoi käydä levottomaksi.

"Keksitäänkö jotain puuhaa?" Draco virnuili Rohkelikkoja tuijottaen. Crabbe myhäili tyytyväisenä samalla kun Goyle jo ehdotteli erilaisia keinoja saada aika kulumaan.
"Kuten mitä?" Harry kysyi ja vilkaisi Dracoa kulmiaan kohottaen. Draco saattoi keksiä mitä tahansa.
"Lennetään."
"Ei me saada."
"Entä sitten? Me osataan lentää, miksi me ei voitaisi?" Draco kysyi äänessään epäuskoa ja tiettyä kapinallisuutta.
"Ei me saada!" Harry huudahti peloissaan, kun huomasi Dracon todella nousevan luudalle. Ei hän Dracon putoamisen puolesta pelännyt, mutta hän ei halunnut edes ajatella seurauksia, jos matami nyt putkahtaisi paikalle. Hän katseli Dracon nousua, mutta alkoi sitten hiljalleen rentoutua. Matami Huiski näytti pysyvän poissa, ja Draco liihotti tyytyväisenä ilmassa. Hän oli selvästi lentänyt useasti ennenkin. Harrya alkoi jo hieman kaduttaa, ettei ollut noussut itsekin ilmaan. Hän olisi halunnut näyttää, mihin hän itse pystyi päästessään luudan selkään.

Harry päätti kuitenkin, että olisi yhä parasta odottaa matamia ja niin hän tekikin, kunnes Malfoy päätti tehdä jotakin typerää. Hän liisi kohti Rohkelikkojen parvea ja nappasi sitten nopein liikkein Nevillen kädestä muistipallon kuljettaen sen korkealle ilmaan. Harryn sisällä kuohahti: tuo oli väärin jopa hänen toiseksi parhaalta kaveriltaan!

"Draco! Mitä ihmettä sinä teet? Tuo on surkea idea, me saadaan jälki-istuntoa kaikki!" Harry huusi yläilmoihin Rohkelikkojen mylviessä taustalla. Muut Luihuiset sen sijaan kannustivat innoissaan.
"Älä nyt viitsi! Ei tässä mitään käy!" Draco huusi takaisin ja heitteli palloa kädestä toiseen jatkaen huutoaan vielä suoraan Nevillelle, "hoi, suuri sankarimme! Tule hakemaan!" Harry katseli pojan touhuja kamppaillen omien tunteidensa kanssa. Pian myös Ron ilmestyi hänen vierelleen.
"Harry! Meidän täytyy tehdä jotain!" Ron huudahti ja osoitti nyyhkyttävää Nevilleä, "katso nyt! Tuo on täysin idioottimaista!"
"Tiedän", Harry totesi ja tuijotti kenkiään. Hän oli ikävässä välitilassa.
"Sinä osaat lentää paljon häntä paremmin, näytä hänelle!"

Harry katsahti ensin Luihuisten joukkoon: voisiko hän enää koskaan kokea kuuluvansa heihin, jos hän nyt asettautuisi heitä vastaan? Sitten hän katseli Dracoa: entä, jos hän menettäisi hyvän ystävänsäkin? Lopulta kuitenkin, kun hän katsahti vielä kerran puolustuskyvyttömään ja nyyhkyttävään Nevilleen, joka yritti epätoivoisesti päästä ylös luudallaan, hän teki päätöksensä. Hän otti maasta lähimmän luudan ja ponkaisi sillä ketterästi ilmaan. Osa Luihuisista vislasi hänelle luullen hänen lähteneen Dracon seuraksi, kun taas suurin osa Rohkelikoista tuijotti häntä suu avoinna tietämättä, mitä ajatella. Harry vilkaisi vielä kerran Ronia ja Nevilleä ja singahti sitten nopeasti Dracon vierelle. He olivat jo niin korkealla, ettei kukaan kuulisi heidän puhettaan, eivätkä he itse näkisi, mitä maassa tapahtui.

"Mitä hemmettiä, Draco? Haluatko jälki-istuntoa? Eihän Neville tehnyt mitään!" Harry kiljui kaverilleen.
"Älä viitsi, poika saa vain ansionsa mukaan. Ja sitä paitsi - minulla oli tylsää", Draco virnuili tyytyväisenä, "eikä tämä kuulu sinulle pätkääkään!"
"Kuuluu se, Ron on minun kaverini ja Neville hänen kaverinsa!"
"Ron sitä, Ron tätä. Joskus mietin, mitä sinä edes teet Luihuisessa!", Draco huusi ja viskasi sitten pallon kohti maata, "jos tämä on sinulle niin tärkeää, ota kiinni sitten!"

Sekunnin murto-osassa Harry oli jo ampaissut pallon perään enempää miettimättä ja samalla hänet valtasi ihanan kotoisa tunne. Tänne hän kuului - tässä hän oli hyvä. Hän oli nyt täysin omassa maailmassaan. Muu maailma sumeni hänen ympäriltään, kun hän antoi vaistojensa viedä mukanaan. Oli vain hän ja pallo. Hän ei kuullut muuta kuin tuulen ujelluksen korvillaan, kun hän kiiti kohti maata, kohti palloa.

Hän laski nopeasti mielessään, ettei ehtisi ajoissa nykyisellä vauhdillaan. Niinpä hän otti luudasta irti kaiken, minkä sai ja syöksyi valtaisaa vauhtia käsi ojossa. Yleisö haukkoi henkeään, koska pallo kosketti melkein jo maata, kunnes... Valtaisat riemunkiljahdukset kaikuivat Rohkelikoista, kun he juoksivat Harrya vastaan Neville etunenässä.
"Kiitos, Harry!" Neville hihkui riemuissaan, kun otti pallonsa vastaan, "mummi olisi tappanut minut, jos se olisi mennyt rikki."
"Pääsinpähän vähän lentämään", Harry tokaisi virnistäen ja vinkkasi silmää myös Dracolle ennen kuin hänen hyvä tuulensa katosi.
"Harry Potter!" kuului valtaisa karjaisu kentän reunalta, "Harry Potter ja Draco Malfoy! Ei näin, ei todellakaan näin!"

Harry säpsähti ääntä niin, että oli kaatua kumoon. Nolona hän laski luudan maahan ja käveli matamin luokse Dracon kanssa. Matkalla he vilkuilivat toisiaan kuin viestittäen: "nyt ollaan muuten pahassa pulassa."

"Uskomatonta! Että kehtaattekin! Ensimmäisellä tunnilla! Lentää nyt sillä tavalla! Heti rehtorin kansliaan ja kaksikymmentä pistettä Luihuiselta! Tuo oli vaarallista! Mutta niin, mitä lentoa..." matami Huiski raivosi, mutta jatkoi sitten lempeämmin, "ja sinä Harry, sinä seuraat vielä minua. Rehtori haluaa tavata sinut."

Harry tuijotti suu ammollaan matamia, mutta totteli tätä mukisematta. Erotettaisiinko hänet nyt koulusta? Se ei olisi reilua, sillä Draco oli lentänyt ihan yhtä paljon! Harry tunsi kaikkien katseet selässään, kun hän laahusti pää painuneena sisälle linnaan.

Linnan ovien kolahtaessa kiinni, Huiski avasi jälleen suunsa. Harry siristi silmiään ja oli valmiina painamaan kädet korvilleen, mutta saikin yllättyä totaalisesti.
"Rehtori ottaa sinut nyt heti vastaan, hänellä on jotakin tärkeää asiaa, mutta tarvitsemme vielä muutamia pieniä järjestelyjä, etsin Flintin heti käsiini, mutta kyllä... Tämä on loistava uutinen joukkueelle!"
"Ööh… Matami Huiski… Mitä tämä -", Harry yritti kysyä, muttei päässyt pidemmälle, kun matami keskeytti hänet.
"Olet taatusti nuorin pelaaja sataan vuoteen! Tämä on uskomatonta, kyllä Flint nyt ilahtuukin! Onko sinulla luutaa?"
"On minulla luuta, mutta... Pelaaja? Ai minäkö?" Harry kysyi tyrmistyneenä. Hän oli taatusti kuullut väärin.
"Niin niin! Tulehan jo", Huiski hoputti, kunnes he olivat Dumbledoren huoneen ovella. Harrya jännitti hirveästi, sillä hän ei vieläkään ollut kunnolla sisäistänyt ajatusta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän myös kunnioitti Dumbledorea suuresti, joten häntä jännitti mennä tämän kanssa kasvokkain. Mitä, jos kaikki sanat vain hukkuisivat hänen kurkkuunsa?

Matami koputti oveen kuuluvasti ja avasi sen sitten selälleen. Harrysta tuntui, että hänen sydämensä yritti uutta lyöntiennätystä, ja hänen kätensä hikoilivat niin, että hän toivoi Dumbledoren jättävän kättelyn väliin. Pian matami kuitenkin tönäisi Harrya kevyesti selkään, jotta tämä astuisi sisään, eikä mitään ollut sitten enää tehtävissä.
"Tässä hän nyt on, rehtori. Lähetäthän hänet takaisin heti kun on mahdollista? Tuntia on vielä jäljellä... Vaikka ei luoja paratkoon, eihän hän edes tunteja tarvitse!" matami sihahteli innoissaan.
"Teen niin, matami."
"Olisitpa nähnyt! Kerta kaikkiaan, aivan mahtavaa! Upeaa lentämistä!"
"Ymmärrettävästi. Hän on varmasti perinyt sen isältään. Olisitko kuitenkin ystävällinen?" Dumbledore kehotti tyynellä äänellä ja osoitti ovea.
"Oho, niin. Juu, kyllä! Menen takaisin. Huh, kaikkea sitä..." Huiski vielä toisteli mennessään. Pian Harry tajusi seisovansa Dumbledoren kanssa kaksin. Hyvin levottomana hän odotti tuomiotaan. Rehtori tuijotti häntä tiiviisti puolikuulasiensa ylitse selkeästi lempein katsein, mutta Harrysta se tuntui silti inhottavalta. Pian onneksi hiljaisuus raukesi.

"Päivää, Harry, emme olekaan ennen tavanneet näin", Dumbledore sanoi ja osoitti sitten tuolia, "mutta koska mitä ilmeisimmin me kuitenkin tiedämme toisemme, ei varmastikaan ole syytä esittäytyä. Istu, ole hyvä."

Haparoivin askelin Harry siirtyi tuolille suuren puupöydän ääreen. Yhtäkkiä Harryn päähän pälkähti huvittava ajatus: kuinkahan monta kertaa Sirius tai hänen isänsä oli istunut siinä samaisella paikalla? Ajatus sai Harryn hymyilemään ja aivan kuin Dumbledore olisi lukenut hänen ajatuksena, tämä tokaisi: "Ei ole kauaakaan aikaa, kun Siriuskin istui siinä. Hurmaavan hilpeä persoona."

Harry tuijotti rehtoria, vaikkei olisi halunnut. Hänen sanomansa oli vain jotenkin niin tavatonta, ettei Harry osannut vastatakaan mitään.
"Älä huoli, en minä sinua ole erottamassa", Dumbledore totesi ja sai Harryn taas tuntemaan, että tämä osasi lukea ajatuksia, "vaikka lentäminen luvatta oli silti typerää, se olisi voinut päättyä huonosti."
"Kyllä, professori. Tai siis anteeksi. Tai siis, en tarkoittanut, professori", Harry puhui sitä mukaa kun keksi uusia lauseita. Sirius olisi taatusti lyönyt häntä luudalla, jos olisi nähnyt hänet siinä tilanteessa.
"Nuoruudessa kokeilemme rajojamme, sangen ymmärrettävää", Dumbledore vastasi, muttei Harry tiennyt, oliko se tarkoitettu silti toruvaksi kommentiksi. Hän yritti näyttää yhä katuvalta. Kunpa hän ei olisi koskaan noussut luudalle.

"Matami Huiski puhui jostain joukkueesta..." Harry aloitti sitten varovasti, kun rehtori oli pitkään hiljaa. Hän halusi saada edes jotain tolkkua tähän järjettömään tilanteeseen.
"Aivan, kuulit oikein. Hän puhuu vielä Marcus Flintille, Luihuisten joukkueen kapteenille, mutta on selvää, että pääset joukkueeseen. Hän ilahtuu. Ja meidän on tietenkin kysyttävä lupa sinun vanhemmiltasi."
"Siis… Mitä?" Harry huudahti ja katui sitten saman tien äkillistä purkaustaan. "Professori", hän lisäsi pikaisesti.
"Asia selviää sinulle myöhemmin. En kuitenkaan pyytänyt sinua tänne sen vuoksi."

Nyt Harryn sydän alkoi tehdä taas voltteja. Johtuiko tämä sittenkin luudasta, jonka Sirius toi? Tai jostain ihan muusta, ehkä Siriuksesta ja heidän yöllisistä tapaamisistaan. Harry nielaisi ja hieroi käsiään yhteen, mutta antoi rehtorin jatkaa.

"Vaatii todellista urheutta uhmata omia ystäviään, Harry", Dumbledore sanoi täysin odottamattomasti ja tuijotti jälleen hyvin tiiviisti Harrya silmiin. Harry räpytteli silmiään muutaman kerran ennen kuin tokeni. Hän ei silti ymmärtänyt, miten tämä liittyi mitenkään mihinkään.
"Minä en pidä toisten kiusaamisesta", Harry totesi sitten ja kohautti olkiaan.
"Et tietenkään. Puolustit heikompaasi siitä huolimatta, että asetit samalla oman asemasi vaakalaudalle. Se vaatii todellista luonnetta, jotain, mitä harvoilla on. Olet hyvin epäitsekäs, Harry."
"Ai", Harry tokaisi, kun ei muutakaan osannut. Hän ei ollut ennen pitänyt itseään mitenkään epäitsekkäänä, "niin kai."

Dumbledore pyöritteli peukaloitaan ja nousi sitten tuolilta. Hän katseli hetken ulos ikkunasta ennen kuin asteli taas Harryn eteen. "Älä koskaan unohda sitä puolta itsessäsi, se vie sinut vielä pitkälle."
"En unohda, professori", Harry totesi yhä hyvin kummissaan. Mihin tämän keskustelun oli tarkoitus johtaa?
"Sitä minä toivoinkin. No, miten olet viihtynyt?" rehtori kysyi rupattelevaan sävyyn. Kaikki oli yhä vain oudompaa: nytkö koulun rehtori halusi tietää, mitä hänelle kuuluu?
"Ihan hyvin", Harry totesi, koska niin kuului vastata. Ei hän aikoisi vuodattaa rehtorille syvimpiä tuntojaan.
"Eikä sinulla ole mitään kerrottavaa minulle?" Dumbledore kysyi tarkkaillen Harrya.
"Ei ole", Harry totesi ytimekkäästi. Ei hänellä ollut kerrottavaa, jos ei laskettu Siriuksen vierailuja, luutaa ja siitä, että hän oli yhä hieman hämillään hatun valinnasta.

Dumbledore mittaili poikaa katseellaan ja käännähti sitten taas kohti ikkunaa aivan kuin siellä olisi ollut jotakin kiintoisaa.

"Luihuinen taisi kuitenkin tulla sinulle yllätyksenä?" Dumbledore hymyili, mutta Harry aavisti jotakin merkityksellistä hänen sanojensa takana. Miten ihmeessä rehtori onnistui valitsemaan koko ajan juuri oikeat sanat?
"Tuli se", Harry tokaisi enempiä ajattelematta, "mutta eihän hattu ole koskaan väärässä?"
"Olet oikeassa, se on aina ennen lajitellut oikein", Dumbledore vastasi, mutta jatkoikin sitten yllättäen täysin eri aiheesta, "palatakseni alkuun… Joudun valitettavasti antamaan sinullekin jälki-istuntoa, säännöt ovat sääntöjä. Lähetän myöhemmin kirjeen ajankohdasta. Mutta nyt, kiiruhdahan jo tunnille", rehtori tokaisi hymyillen ja Harry nousi pikaisesti tuolilta. Jos rehtori oli saanut jotain tärkeää irti heidän keskustelustaan, se ei todellakaan ollut valjennut Harrylle itselleen.
"Kiiruhdan", Harry totesi hämmentyneenä ja kääntyi jo mennäkseen, kun Dumbledore jatkoikin vielä.

"Ja jos näet kummisetääsi… Pyytäisitkö häntä ystävällisesti palauttamaan jotain koululle kuuluvaa?" Dumbledore kysyi silmät tuikkien. Harry tuijotti häntä jälleen ihmeissään. Oliko Sirius varastanut koululta? Uskomatonta.
"Pyydän", Harry vastasi ja kääntyi taas, mutta jälleen hänet keskeytettiin.
"Ja Harry", Dumbledore vielä tokaisi nyt selkeästi hilpeänä, "voit varmaankin lopettaa luutasi piilottelun, saatat vielä tarvita sitä."

Harry tuijotti rehtoria nyt avoimen tyrmistyneenä. Hän ei voinut käsittää, mistä tämä sai kaiken tietonsa selville, mutta hänestä se oli kunnioitettavan upeaa. Virnistäen hän tuumasi: "kyllä, professori. Hyvää päivän jatkoa!" Ja seuraavassa hetkessä hän oli jo kadonnut huoneesta. Dumbledore istahti tuolille ja painoi kädet kasvoilleen.
"Urheus, epäitsekkyys.." hän mutisi itsekseen ja pohti Siriuksen aiempaa vierailua. Oliko hattua sittenkin mahdollista peukaloida?



Päivän loppuun mennessä tieto oli kulkenut jo pitkälle. Huhut Harryn pääsemisestä huispausjoukkueen etsijäksi kiirivät kuin hämykeijun saattelemana. Draco oli ensin ollut silminnähden kateellinen ja pilkannut Harrya minkä ehti, kunnes oli viimein tajunnut kaveeraavansa hetkellisesti suositun henkilön kanssa. Siitä pitäen hän olikin ahkerasti jakanut tarinaa lentotunnista kaikille, jotka vain jaksoivat sitä kuunnella. Sivussa hän muisti myös mainita Harryn omasta tuliterästä luudasta ja siitä, että myös häntä odottaisi sellainen kotona. Harrya itseään ihmisten supina ja tuijottelu alkoi jo häiritä, sillä hän ei ollut tottunut sellaiseen. Niinpä hän myös tokaisi ohimennen Nevillelle tietävänsä nyt suunnilleen, miltä tästä tuntui. Neville kehotti vain jättämään ihmiset omaan arvoonsa ja niin koko tapaus alkoikin muutaman päivän päästä jo unohtua.

Harry söi parhaillaan aamiaista salissa, kun hän sai kuitenkin taas muistutuksen tapahtuneesta, tällä kertaa iloisen sellaisen. Hänen vierelleen lehahti kaksi pöllöä, joista toinen kantoi mukanaan myös pakettia. Yllättyneenä hän alkoi avata kääreitä. Ensimmäinen oli kirje isältä ja äidiltä, samoin myös kirjeen mukana saapunut paketti.

Hei Harry,

ONNEA! Tiesin että sinusta on siihen, olinhan minäkin sentään jahtaajana! Ihan mahtavaa! Nyt vain treenaat täysillä ja näytät kaikille, mistä suvusta oikein olet! Me tullaan sitten äidin kanssa katsomaan ensimmäistä peliäsi, pärjäilehän siellä!

- Isä

P.S. Äidin mielestä et saa treenata liikaa, jotta koulunkäyntisi ei kärsi, mutta muistahan silti laittaa asiat tärkeysjärjestykseen! Äiti käski myös muistuttaa, että oli vastuutonta lentää sillä tavalla luvatta ja jälki-istunto on ihan oikein sinulle (nääh, mitäs pienistä). Ai niin, ostimme sinulle pienen lahjan, siinä on Huispauksen uusin käsikirja, luehan se huolella.

Harrya hymyilytti jälleen kuten melkein aina kirjeitä lukiessa. Hänestä oli mahtavaa kuulla niin usein vanhemmistaan ja etenkin Siriuksesta. Siksi hän kiskaisikin nopeasti auki myös toisen kirjeen.

Harry-poju,

IHAN SUPERIA, MAHTAVAA, USKOMATONTA!! Juuri tuota tarkoitin, taitoa ja oveluutta! Kyllä tässä taas nähdään, kenen kummilapsi oikein oletkaan. Että lentää nyt luvatta ja vielä tehdä maailmanluokan koppi! Olisinpa ollut näkemässä, mutta en pahus vie ehtinyt ajoissa, kun ministeriö taas roikkuu niskassa. Nyt sitten valtaisaa treeniä, niin loppu sujuu kuin rasvattu (jos ei suju niin Severus varmasti luovuttaa osan rasvastaan käyttöösi). Äläkä huolehdi mistään jälki-istunnoista, itse olin tuossa vaiheessa ollut niissä jo ainakin kymmenesti. Pikku juttuja!

Niin joo, siitä Dumbledoren viestistä... Älä murehdi asiaa, homma on hoidossa. En varastanut mitään arvokasta, sinällään. Koitahan selviytyä, ja nähdään pian!

- Sirius

Harry taitteli kirjeet taskuunsa ja lähti sitten Dracon kanssa kohti muodonmuutosten tuntia. Ehkä elämä Tylypahkassa onnistuisi sittenkin huolimatta siitä, missä tuvassa hän aikaansa vietti.

***

Seuraavat viikot kuluivat suunnilleen samalla kaavalla: ruokailut Suuressa Salissa, lukujärjestyksen mukaiset tunnit, seurustelua ja läksyjen tekoa joko kirjastossa tai oleskeluhuoneessa sekä satunnaisia huispausharjoituksia. Jotain hyvin poikkeavaa oli kuitenkin luvassa. Harry joutuisi viimein suorittamaan jälki-istuntonsa Kalkaroksen tiukassa valvonnassa. Se ei varsinaisesti kohentanut hänen mieltään.

Harry oli juuri kävelemässä opettajanhuoneeseen Kalkarosta etsien, kun tämä tulikin viitta hulmuten häntä vastaan. Kalkaroksen ilmettä oli mahdotonta tulkita, mutta Harry olisi voinut vaikka vannoa, että siinä oli häivähdys ivaa ja ilkikurisuutta.
”Seuraa minua”, Kalkaros totesi Harrylle ja niin hän myös teki. Pian Harrylle selvisi, että he olivat matkalla Remuksen huoneeseen. Tulisiko hänkin mukaan? Harryn mieli kirkastui.

Kalkaros koputti oveen ja avasi sen sitten. Harry kurkisti oven raosta ja huomasi vasta nyt, että Kalkaros kantoi kädessään pikaria.
"Kas, Harry. Iltaa!" Remus totesi hymyillen, vaikka Harrysta hän näytti jotenkin riutuneelta ja vaisulta.
"Hei, Remus", Harry totesi ja jäi odottamaan oven ulkopuolelle tilannetta tarkkaillen.
"Se valmistui juuri ajoissa", Kalkaroksen kolkko ääni kajahti huoneessa. Harryn aistit valpastuivat heti. Mikä valmistui ajoissa?
"Kiitos, otan sen heti kun ehdin", Lupin vastasi ja pian Kalkaros pyyhälsikin huoneesta ulos. Harry katseli vielä kaihoisasti Remuksen perään ja nosti kätensä alistuneeseen heilautukseen. Vielä ennen lähtöään hän vilkaisi pikaria pöydällä. Se hohkasi hopeana ja savusi. Harry yritti olla huomaamaton, mutta kun Remus huomasi tämän, hän totesi nopeasti: "flunssalääkettä, sitä on liikkeellä."
"Vai niin. No, pitää mennä", Harry vastasi ajatuksissaan ja kiirehti sitten Kalkaroksen perään.

He ehtivät kulkea vain muutamat portaat, kun aulasta alkoi kuulua kirkunaa. Kalkaros vilkaisi Harrya ja lähti sitten juosten kohti ääntä. Harry seisahtui paikoilleen. Hän punnitsi vaihtoehtojaan: kannattiko mennä perään vai odottaa paikallaan? Hän oli juuri aikeissa jäädä aloilleen, kun Remus pyyhälsi hänen ohitseen. Niinpä Harrykin lopulta päätti seurata perässä.

Hän pääsi paikalle vasta, kun tilanne oli jo selvästi rauhoittunut. Lupin lohdutteli nuorta tyttöä, joka istui itkien maassa. Kalkaros vilkuili ympärilleen.

"Minkä sanoitkaan nähneesi?" Remus kysyi tytöltä pitäen kättä tämän olkapäällä.
"En tiedä, oli niin pimeää, mutta se oli jotain karvaista ja -", tyttö nyyhkytti.
"Noh noh. Tarvitset selvästi vain lepoa. Ota tästä suklaata ja mene suorinta tietä sairaalasiipeen", Lupin ohjeisti tyttöä ja tämä nyökkäsi lähtien sitten matkaan. Nyt Harrykin uskalsi mennä lähemmäs.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi ihmeissään.
"Ei kummempia, tyttö sai vain jonkinlaisen hermoromahduksen", Remus tokaisi, mutta Harrya asia kiinnosti enemmän.
"Minäkin törmäsin johonkin karvaiseen, muistatko?" Harry kysyi uteliaana, mutta Remus pudisti päätään. ”Koulustressi saa joskus kummia aikaan.”

Harry olisi halunnut inttää vastaan, mutta Kalkaroksen ääni keskeytti hänet. ”Alahan tulla sitten.” Harrylle ei siis jäänyt aikaa pohtia asiaa sen kummemmin. Kalkaros pyyhälsi sellaista vauhtia, että Harry joutui melkein vaihtamaan kävelynsä juoksuksi. Uskaltaisikohan hän kysyä, mitä he tekisivät?
”Mennään pihalle”, Kalkaros totesi aivan kuin olisi lukenut Harryn ajatuksia.
”Selvä. Mitä tekemään?”

Kalkaros katsahti Harryyn ja jatkoi sitten matkaansa. Harry luuli jo, ettei hän vastaisi, kun toisin kävi. ”Kitkemään Hagridin rikkaruohoja.”

Harrya alkoi naurattaa. Hänen oli pakko laittaa käsi suunsa eteen, ettei nauraisi ääneen. Hän voisi vaikka vannoa, ettei kukaan muu ollut koskaan nähnyt Kalkarosta kitkemässä rikkaruohoja. Kukahan hänet oli tähän tehtävään määrännyt? Harry oli ollut varma, että hänen jälki-istuntonsa olisi ollut tyrmissä limaisia matoja lajitellen. Tai ainakin mitä tahansa muuta kuin tätä.

He saapuivat illan hämärtyessä kasvimaalle. Missään ei näkynyt ristin sielua. Kalkaros jäi seisomaan pellon reunalle ja osoitti sitten kasvimaan rehottavia puskia.
”Osaatko kitkeä menninkäisiä?” Kalkaros kysyi.
”Osaan kyllä”, Harry totesi iloisena. Se oli hänen lempipuuhaansa kaikista kotiaskareista.
”Hyvä”, Kalkaros vastasi napakasti, ”tule hakemaan minut, kun olet valmis.” Ja niine hyvineen hän lähti kävelemään kohti linnaa.

Harry ei varsinaisesti nauttinut siitä, että jäi yksin pimeään seisomaan. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Kalkaros aikonut itse kykkiä kukkapuskien seassa. Hän yritti kuitenkin unohtaa kaiken ympärillään, polvistui multaan ja käsi haparoiden etsi käsiinsä ensimmäisen menninkäisen. Se oli hyvin ruma ja kurttuinen. Harry nappasi sitä tottuneesti jalasta, pyöräytti muutaman kerran ilmassa ja sinkautti Kielletyn metsän reunaan. Harry huokaisi. Illasta tulisi pitkä ilman seuraa, jopa Kalkaros olisi kelvannut hänelle.

Menninkäisiä ei loppujen lopuksi löytynyt kovin montaa. Harry ei siis lopulta viettänyt askareen parissa tuntiakaan, kun hän jo lähti kävelemään kohti linnaa. Piha oli aavemaisen usvainen ja pimeä. Harry joutui pinnistelemään, ettei alkanut vilkuilla ympärilleen tai kuunnella metsästä kantautuvia ääniä.

Hän oli päässyt juuri linnaan johtavalle tielle, kun hän huomasi kaksi tuttua hahmoa tulevan ulos linnan sivuovesta. Harry oli jo aikeissa huikata heille jotakin, kun hän sitten muuttikin mielensä. Mitä ihmettä Sirius ja Remus tekivät tähän aikaan pihalla? Harry päätti jäädä seuraamaan heidän menoaan ja hiipi hiljaa lähemmäs puiden varjoissa.

Miehet kävelivät selvästi kohti Tällipajua, siitä ei voinut erehtyä. Harry oli edelleen täysin ymmällään, mutta varsinainen järkytysmomentti koitti vasta sitten, kun tapahtui jotain täysin odottamatonta. Yhtäkkiä Sirius olikin poissa ja tilalle oli ilmestynyt iso musta koira. Harry henkäisi, vingahti ja kadotti hetkellisesti kehonsa hallinnan kaatuen maahan. Hän muisteli kaikkea kuulemaansa ja hänen päässään jyskytti vain yksi ajatus. Oliko Sirius animaagi?

Hän tuijotti mykistyneenä, kun koira käveli puun alle painamaan tassullaan puun alla olevaa kyhmyä. Puu jähmettyi ja siihen ilmestyi ilmeisesti maan alle vievä kolo. Koira odotti, että Remus meni koloon ensimmäisenä ja meni sitten itse perässä. Harrylla oli vain hetki aikaa toimia. Se mitä hän seuraavaksi teki, oli varmasti hyvin tyhmää, mutta hänen uteliaisuutensa veti liikaa puoleensa. Hän vilkuili ympärilleen ja singahti sitten nopeaan juoksuun ehtien juuri ajoissa puun alle ennen kuin se alkoi taas liikkua. Samalla pilvet väistyivät täyden kuun tieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti