LUKU 16 - Kuutamo, Anturajalka, Sarvihaara ja Matohäntä

Samana iltana läheisessä Tylyahon kylässä Kolmessa Luudanvarressa istui pariskunta iltaa viettämässä.

"Pitäisiköhän sitä ottaa vielä yksi", James mutisi kuuluvasti vaimolleen pöydän ylitse. Baarissa ei ollut väkeä kovin paljoa, sillä viikko oli vielä täysin kesken ja useimmat joutuisivat heräämään aikaisin aamulla töihin.

"James", Lily totesi hymyillen, "enpä usko."

"Mutta yksi vain?" James aneli ja laittoi sitten kätensä ristiin.

"Etköhän sinä ole juonut tarpeeksi, räjähdät pian", Lily hymyili.

"Mutta täällä on parasta kermakaljaa ikinä! Eikä tässä ole edes alkoholia."

"Olkoon", Lily sitten myöntyi. Toisinaan hänestä tuntui, että hän seurusteli ainaisen teinin kanssa.

James kävi tiskillä ja palasi sitten takaisin kahden tuopin kera. Lily tuijotti häntä kulmat kurtussa.

"No hei, otin Siriuksellekin!" James tuhahti ja siinä samassa Sirius astuikin ovesta sisälle.

"Hyi hemmetti, siellä on ihan jäätävä tuuli", Sirius tokaisi ja istahti tuolille napaten saman tien tuopin käteensä. Hän hörppäsi kulauksen, mutta muuttui sitten totiseksi.

"Täh? Alkoholitonta? Mitä hemmettiä, James?" Sirius huudahti ja heilutti sitten kättään saadakseen Rosmertan huomion itseensä, "kaksi tuliviskiä!"

"Sirius, ei me tultu juomaan -", Lily aloitti, mutta James keskeytti hänet.

"Äläs nyt, pari vaan", James tokaisi innoissaan.

Lily katseli miehiä merkitsevästi. ”Tänään ei ole hyvä päivä juoda itseään tainnoksiin. Täysikuu, haloo?”

”Äh, ei hänestä ole ollut haittaa aikoihin. Pitäisihän sinun se tietää taikajuomaeksperttinä”, Sirius vähätteli.

”Joo, mutta silti. Ei tuliviskiä”, Lily näpäytti lyhyesti. Miehet vilkaisivat vielä toisiaan, mutta luovuttivat sitten.

”Ei, Sirius. Lily on kyllä oikeassa. Sinun pitäisi kaiken lisäksi jo mennä.”

Sirius vilkaisi kelloa. ”Oho, samperi. Nähdään pian”, hän huikkasi ja katosi ovesta.

”Mitähän Harry tekee?” Lily kysyi tuijottaen poissaolevasti ikkunasta.

”Nautiskelee jälki-istunnosta”, James naurahti.

"Ai niin! Unohdin ihan. Voi pientä. Taidan hakea hänelle jotakin hyvää karkkipuodista.”

”Tee se”, James totesi ja suukotti sitten vaimoaan otsalle, ”nähdään huomenna.”

***

Harrya alkoi karmia. Oviaukon sulkeutuessa tunnelissa tuli ihan pimeää. Harry kohotti varovasti sauvaansa kuiskaten ”valois”. Mitään ei tapahtunut. Tätä taikaa hän ei ollut vieläkään oppinut kunnolla. Niinpä hän lähti kädet seiniä tunnustellen kulkemaan tunnelia pitkin. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei se haarautuisi.

Välillä hänen kätensä osuivat johonkin limaiseen, välillä hän oli varma ottaneensa kiinni jostain karvaisesta. Häntä puistatti, muttei hän tiennyt, miten pääsisi poiskaan. Pitkältä tuntuneen matkan jälkeen hän kuitenkin pääsi perille. Tunnelin päässä kajasti valoa ja sieltä kuului vaimeaa puhetta. Harry hivuttautui lähemmäs ja jäi varoiksi kuuntelemaan.

”Jaahas, ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina”, kuului Siriuksen ääni. Harry riemastui. Koira olisi siis poissa?

”No jaa, enpä tiedä niistä hyvistä ajoista.” Se oli Remus.

”Oli ne minusta aika hyviä. Muistatteko sen onnettoman, joka vahingossa eksyi ovemme taakse?” James naurahti.

Harryn sydän pamppaili. Mitä nämä miehet tekivät talossa? Hän hivuttautui lähemmäs nähdäkseen paremmin ja sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa.

Remus alkoi äkisti murahdella ja vääntelehtiä kuin kovissakin tuskissa. Pian hänen kyntensä kasvoivat pituutta, selkä kyyristyi ja iho vaihtoi väriä. Harry tuijotti kauhuissaan tajutessaan, että Remus oli muuttumassa ihmissudeksi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ihmissutta, mutta ei hänkään tyhmä ollut. Mutta miksi kukaan ei juossut pakoon? Hän halusi huutaa, mutta hänen suustaan ei lähtenyt ääntä.

Samalla hetkellä, kun taloon oli ilmestynyt ihmissusi, muuttui Sirius jälleen koiraksi. Ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä, tapahtui jotakin hänen isälleenkin. Hetkessä Jamesin tilalla oli valtavan komea ja uljas hirvi. Harry katseli kauhuissaan, kun ihmissusi käännähti häntä kohti. Se tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Harry kiljaisi ja lähti perääntymään vauhdilla tunnelissa. Ikävä kyllä hän ei vieläkään nähnyt mitään ja ottaessaan ensimmäisen juoksuaskeleen, hän kaatui ja löi päänsä kipeästi viereiseen seinään.

Seuraavassa hetkessä hän avasi silmänsä aivan toisenlaisessa ympäristössä. Hänellä meni hetki ymmärtää, että hänen täytyi olla sairaalasiivessä, ellei häntä sitten oltu kuskattu pois linnan alueelta. Hänen vierellään seisoi sekä Lily että Matami Pomfrey.

”Voi rakas”, Lily henkäisi ja silitti poikansa päätä. Harryn mielessä oli tuhansia kysymyksiä.

”Mitä tapahtui?” Harry kysyi ja sitten hänen mieleensä tulvi muistot koirasta, ihmissudesta ja hirvestä. ”Äiti, minä näin –” Mutta Lily keskeytti hänet.

”Shh, nyt ei ole sen aika. Kaikki on kunnossa, ei hätää. Lepää sinä vain. Äidin on valitettavasti mentävä Dumbledoren luo. Halusin vain odottaa, että heräät, mutta minulla on jo kiire.”

”Mutta –”

”Tulen pian takaisin. Lepää nyt”, Lily vastasi ja suukotti poikaansa otsalle.

Matami Pomfrey nyökkäsi pikaisesti Lilylle. Harry tuijotti suu mutrulla: ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänet tällä tavalla hylättiin, eikä hänelle suostuttu kertomaan asioista. Harry laittoi kätensä puuskaan, kun matami lähestyi häntä huolestunut ilme kasvoillaan. Samalla hän mutisi omiaan nykyajan vanhemmista, jotka noin vain hylkäsivät lapsensa hädän hetkellä. Lily mulkaisi hoitajaa pahasti.

"Mistä kohtaa jalkasi on kipeä?" matami kysyi Harrylta raottaen varovasti hänen viittaansa, ”satutit sen kuulemma kivenlohkareeseen.”

"Ei minua satu mihinkään", Harry totesi. Pomfrey kuitenkin katsoi häntä kulmat kurtussa, eikä suostunut uskomaan. Hän tunnusteli jalkaa joka puolelta ja löysi viimein kohdan, jossa oli pieni hiusmurtuma.

"Tässä se on, mutta se on hyvin pieni. Ei ihme, ettei se enää edes satu", hän mutisi taas itsekseen, ja Harry lysähti sänkyynsä, "se korjaantuu hetkessä."

"Voinko siis jo lähteä?" Harry kysyi toiveikkaana.

"Et. Odotat äitiäsi ja juot tämän liemen. Se parantaa murtuman ja rauhoittaa."

"Mutta ei se edes satu."

"Poika-kulta, tietäisitpä vain, kuinka monta suurta velhoa on kuollut, kun he ovat vähätelleet vaivojaan. Ei mutinoita, lepäähän nyt."

Harry joi matamin tuoman liemen. Se maistui vastenmieliseltä, ihan kuin olisi sekoitettu räkää, ruohoa ja matoja keskenään. Harry yökkäsi, mutta joi liemen loppuun nenäänsä pidellen.

Seuraavaksi Harry heräsi unenpöpperöisenä kiivaaseen keskusteluun, jota käytiin luultavasti hyvin lähellä sairaalasiiven ovea. Harrylta kesti hetken tajuta, ketkä siellä puhuivat, mutta tunnisti puhujat kuitenkin pian. Hän olisi halunnut mennä lähemmäs ovia, muttei uskaltanut liikkua, ettei häntä huomattaisi. Niinpä hän vain pinnisti kuulonsa äärimmilleen ja esitti nukkuvaa.

"Hän aikoo ihan varmasti erota, minä tiedän sen. Heti huomenna", Jamesin ääni kantautui Harryn korviin. Kuka aikoi erota?

"Se ei ole minun päätettävissäni", Dumbledoren käheä ääni vastasi.

"Mutta et sinä voi antaa hänen mennä! Hän rakastaa työtään ja oppilaitaan! Albus!"

"Tämä on ollut hänelle suuri järkytys, ymmärräthän sinä sen. Hän ei ole vielä koskaan joutunut kasvokkain lapsen kanssa ihmissutena, se oli hänelle varmasti rankka kokemus siitäkin huolimatta, että hän oli täysin vaaraton. Jos et sinä pysty kääntämään hänen päätään, pahoin pelkään, etten minäkään pysty. Tiedät sen varsin hyvin itsekin, James."

"Mutta sanoit itsekin, että eihän hänestä ole vaaraa! Tämä oli täysin poikkeus, kamala vahinko!" Jamesin ääni värisi. Puhuivatko he Remuksesta? Ei! Ei hän saanut erota, hän oli Harryn ja monen muunkin mielestä yksi parhaista opettajista koko koulussa.

"Ei sinun minua tarvitse vakuuttaa. Pidän hänet ilomielin alaisuudessani, mutta hän on jääräpäinen ja kenties epäitsekkäin tuntemani mies. Hän ei koskaan aseta omaa etuaan muiden edelle."

"Tiedän. Mutta sinäkin tarvitset häntä, olemme kadottaneet Peterin miltei jäljettömiin ja jos hän pääsee tänne Tylypahkaan... Sinähän pystyt varmistamaan, etteivät illan tapahtumat pääse julkisuuteen?" Jamesin äänestä kuului häivä toivoa.

"Uskoisin niin. Olemme ainoat, jotka siitä tietävät."

"Sittenhän asia on sovittu. Puhun hänelle vielä, kun hän vain joskus uskaltautuu pois röttelöstä."

"Ilmoitathan sitten minullekin, jos hän muuttaakin mielensä. Minulla on nimittäin muutamia asioita hoidettavana, suonet anteeksi..." Dumbledore vielä sanoi ja seuraavaksi Harry kuuli, kuinka hänen askeleensa loittonivat. Sitten oli hetken ihan hiljaista, kunnes sairaalasiiven ovi aukesi. Harry epäili Jamesin astuneen sisään ja olikin oikeassa, koska pian tämä kuiski hänen sänkynsä vierellä.

"Harry, oletko hereillä?" James kuiskasi varovasti Harryn korvan juuressa. Harry käytti kaikki näyttelijän lahjansa yrittäen näyttää siltä kuin olisi herännyt vasta.

"Isä? Mitä kello on?" Harry kysyi silmiään hieroen. Hän näki Jamesin hymyilevän, joskin hymy näytti väkinäiseltä.

"Varttia vaille kuusi, on jo aamu. Tulin vain vilkaisemaan pikaisesti, äiti lähti jo edeltä. Voitko hyvin?"

"Olen ihan kunnossa", Harry totesi, mutta sitten hän tunsi taas kiukun nousevan, "mutta taaskaan minulle ei ole kerrottu mitään, minut vain sysättiin tänne”, Harry alkoi kiireellä vuodattaa koko illan aikana syntyneitä tuntojaan. James kuitenkin keskeytti hänet nopeasti suhisemalla ja laittamalla sormen suunsa eteen.

”Ensinäkin tämän päiväisen perusteella et ansaitse kuulla yhtään mitään. Tekosi oli uhkarohkein ja typerin kaikista teoistasi tähän asti. Olisit voinut satuttaa itsesi todella pahasti.” James näytti vihaiselta. Harryn lävitse valahti inhottava kylmä tunne.

”Anteeksi isä”, Harry totesi. Hän tiesi tehneensä typerästi, mutta tällä hetkellä hänen uteliaisuutensa vei silti voiton. Hän katseli isäänsä anovasti.

James huokaisi. "Minä lupaan kertoa sinulle kaiken, mutta sinun täytyy luvata, ettet enää koskaan tee mitään yhtä typerää. Ja tästä ei hiiskuta kenellekään", James totesi vakavana. Harry tuijotti häntä silmät laajenneina.

"Oikeasti kaikenko? Minä lupaan."

"Kaiken. Mutta muista, yksikään ihminen tai muukaan olento, ei koskaan saa tietää tästä. Muuten vaarannat Remuksen työn lisäksi kaiken muunkin, mitä hänellä on."

"Lupaan", Harry vastasi. Tämä olisi hänelle kunniatehtävä.

"Hyvä on. Kuten siis varmasti huomasit, Remus kärsii vakavasta vaivasta aina täyden kuun aikaan - hän on ihmissusi. Hän on kärsinyt siitä jo ihan pienestä pitäen, kun häntä päästiin vahingossa puremaan. Nykyään hän juo vaivaansa vahvaa estolientä, jota Kalkaros hänelle ystävällisesti keittää. Liemen ansiosta hän muuttuu täysin vaarattomaksi ihmissudeksi, mutta liemi on todella haastava valmistaa, eikä sen osia pysty kuka vain hankkimaan. Kalkaros on yksi harvoista, jotka liemeen pystyvät", James tarinoi niin matalalla äänellä, että Harrya olisi nukuttanut ellei tarina olisi ollut niin jännittävä.

”Eli tänään –” Harry aloitti.

”Tänään hän ei olisi satuttanut edes kärpästä. Emme ehtineet sitä sinulle vain selittää ajoissa.”

”Minun ei olisi pitänyt tulla sinne”, Harry mutisi hiljaa.

”Tätä ei edes olisi tapahtunut, jos me olisimme kertoneet tämän sinulle jo aikoja sitten", James huokaisi syvään, "aliarvioimme sinua toisinaan liikaa."

Samalla kun Harry pohti illan tapahtumia, James katseli huonetta tarkkaavaisena. Se ei ollut muuttunut yhtään hänen kouluajoiltaan, luultavasti jopa lakanatkin olivat yhä samoja. Hän käänsikin pian katseensa seinään, jossa hänen muistinsa mukaan pitäisi yhä olla suuri kuoppa: ja niin siinä olikin. James hymyili muistolleen, jossa hän makasi itse yhdellä sängyistä huispausottelun murjomana. Hän oli saanut turmiollisen osuman ryhmystä, joka oli tiputtanut hänet luudalta ja jonka vuoksi he olivat hävinneet koko mestaruuden. Sirius oli ottanut häviön raskaimmin, sillä heti pelin jälkeen hän oli kiiruhtanut suutuspäissään sairaalasiipeen ja päästänyt vahingossa irti mukanaan tuoman ryhmyn, jonka jälkeen eväät kaaokseen olivatkin olleet valmiina. Ryhmy oli kumauttanut jokaisen tuvan asukkaan alas pediltään ja luonut vielä lopuksi komean kolon seinään, johon se oli viimein pysähtynyt. Sirius oli saanut tempustaan viikon jälki-istuntoa, mutta jostain syystä kuoppaa ei näköjään oltu koskaan korjattu. James mietti syytä, mutta Harry keskeytti hänen muistelunsa.

"Missä Remus on nyt? Onko hän jo muuttunut takaisin? Tuleeko hän takaisin?" Harry kysyi saaden Jamesin ravistelemaan hetkeksi päätään.

"Mitä? Ai niin. Tulee hän, heti kun saa itsensä koottua. Uskon hänen pelästyneen valtavasti. Hän haluaisi varmasti lähteä kotiin heti huomenna, mutta emme anna hänen tehdä sitä. Häntä tarvitaan enemmän täällä. Asiat hoituvat kyllä, eikä kukaan meistä taatusti ole hänelle niin vihainen kuin hän itse on itselleen", James riiputti päätään. Harry katseli isäänsä hetken aikaa ennen kuin jatkoi uteluaan.

Harry mietti isänsä sanoja: Ne vaikuttivat järkeenkäyviltä. Pian Harry kuitenkin muisti jotain muutakin.

"Mutta entä sinä ja Sirius? Entä se outo paikka?” Harry kysyi uteliaana ja James vavahti hieman. James oli pitkään hiljaa kuin miettiäkseen, miten asian esittäisi.

"Kun me olimme sinun ikäisiäsi, täällä Tylypahkassa, Remus kuljetettiin joka kuukausi kauas oppilaiden lähettyviltä, koska hän ei pystynyt hillitsemään itseään lainkaan muuttuneena. Hän joutui silloin yksin Rääkyvään Röttelöön, taloon Tylyahon kylässä. Kuulet siitä taatusti juoruja myöhempinä vuosinasi, mutta annan sinulle kuitenkin vinkin", James hymyili, "älä usko niitä. Ei siellä kummittele, huhut ovat vain peruja ajoilta, jolloin Remus itse siellä vain ulisi yksinäisyyttään. Koko rakennus on itse asiassa rakennettu vain hänen takiaan."

Harry kokosi palasia yhteen ja pinnisti muistiaan, muttei ollut koskaan kuullut yhdestäkään talosta Tylyahossa. Ehkä kukaan hänen ikäisensä ei vielä tiennyt siitä mitään. Hän painoi kuitenkin nimen mieleensä, jotta muistaisi sen vielä silloinkin, kun hekin saisivat tehdä viikonloppuretkiä kylään.

”Mutta sinä ja Sirius, kerro siitä!”

"Niin… Meidän kävi Remusta silloin todella sääliksi, koska emme tietenkään voineet pitää hänelle seuraa ihmisinä", James selitti hartaasti, mutta piti sitten taas tauon katsoen tiiviisti Harrya silmiin, "ja jos minä nyt kerron sinulle erään salaisuuden, sinun täytyy luvata, ettet ikinä, todellakaan ikinä, tule käyttämään sitä mihinkään tarkoitukseen etkä paljasta sitä eteenpäin."

"En", Harry vastasi silmät loistaen. Nyt hän kuulisi taatusti jotain suurta, jotain sellaista, josta kukaan muu ei tiennyt.

"Niin, itse asiassa myös Tällipaju on pystytetty hänen takiaan. Sen alta lähtee salakäytävä suoraan Rääkyvään Röttelöön, kuten tänään opitkin. Mutta katsokin, ettet koskaan käytä reittiä omiin tarkoituksiisi. Mehän tietysti aloimme heti etsiä keinoa, jolla voisimme mennä sitä kautta hänen mukaansa ja niinpä monien vuosien harjoittelulla me viimein onnistuimme, ja meistä tuli animaageja."

"Mitä? Animaageja?" Harry henkäisi, "vau!"

James pudisti kuitenkin päätään.

"Se oli hölmöä, älä ikinä harkitse mitään sen kaltaistakaan. Olimme rekisteröimättömiä, laittomia siis, ja jotain olisi voinut mennä pahasti pieleen", James muisteli, "muttei onneksi mennyt. Emme itse asiassa ole vieläkään rekisteröityneet, ihan vain varoiksi, joten tämänkin takia on hyvin tärkeää, ettet kerro asiasta eteenpäin."

"En varmasti", Harry sanoi äänessään häivä ylpeyttä. Hänen isänsä ja kummisetänsä olivat animaageja! Tämä oli hienointa mitä hän oli koskaan kuullut.

"Eli tänään… Vau! Eli Sirius oli se koira ja sinä olit –" Harry henkäisi vähän turhankin kovaan ääneen. Samassa heidän vierelleen ilmestyi yllättäen kolmaskin henkilö.

”Anturajalka palveluksessanne", Siriuksen veikeä naama virnuili Jamesin vierellä.

"Sirius!" Harry huudahti innoissaan, mutta James näytti nyrpeältä.

"Hiljempaa! Olisit voinut varoittaa. Kauanko oikein salakuuntelit?" James kysyi hiljaa.

"Tarpeeksi kauan, mutta nyt piti tulla esiin ennen kuin alat puhumaan puuta heinää. Isäsi oli tosiaan se säälittävä hirvi, Sarvihaara", Sirius hykerteli itsekseen. Harrysta hirvessä oli ollut tiettyä lumoavuutta.

"Miksi juuri hirvi?" hän kysyi isältään.

"Hirvi on ylväs ja hieno eläin. Tietäisit vain, paljonko niillä sarvilla saa aikaan!" James yritti puolustautua Siriukselta.

"No joo, kieltämättä olet aina pärjännyt Kuutamon kanssa. Ja on sekin parempi kuin rotta, Matohäntä nimittäin -", Sirius aloitti, mutta sulki suunsa nopeasti.

"Mikä rotta? Oliko teitä enemmänkin?" Harry kysyi ihmeissään. Miehet vilkaisivat toisiaan ja Sirius näytti hyvin katuvalta, mutta sitten James yllättäen jatkoikin tarinaa.

"Meitä oli neljä. Kuutamo, Anturajalka, Sarvihaara ja niin. Matohäntä eli Peter Piskuilan. Sinähän tiedät, että hän oli yksi ystävistämme Tylypahkan aikaan ja sen jälkeenkin, mutta sitten me luulimme hänen menehtyneen sodassa. Ja kuten myös olet kuullut, oletamme hänen olevan nyt hengissä jossakin, muttemme tiedä missä."

Harry tuijotti isäänsä silmät suurina. Tämä oli taatusti ensimmäinen kerta, kun hänelle oikeasti kerrottiin oikeita asioita. Sitten hän muisti yllättäen kuulemansa keskustelun.

"Kuulin, kun puhuit rehtorille, isä", Harry aloitti vähän katuvana, mutta jatkoi sitten, "sanoit, että kadotitte Peterin ja että hän voisi tulla Tylypahkaan. Miksi?"

"On parempi, ettet tiedä kaikkea", James totesi pojalleen hymyillen hellästi, "mutta kyllä, Peter saattaa yrittää tänne ja meidän on ehdottomasti saatava hänet silloin kiinni. Ihmiset -", James huokaisi syvään, "muuttuvat. Peter ei ole enää sama mies, joka hän oli joskus ennen."

Harry yritti sulatella tarinaa mielessään ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli Dumbledoren pyyntö avajaispidoista: "Pitäkää rottia silmällä." Harry henkäisi. "Siksikö meidän täytyy pyydystää rottia?"

"Fiksu poika", Sirius virnisti, "mutta muistakin sitten, että tämä on salaista. Ihan todella salaista."

"Muistan", Harry totesi arvokkaasti. Kun hänelle kerrankin uskottiin jotain näin suurta, hän ei sitä paljastaisi. Sirius ja James vilkaisivat toisiaan vaihtaen merkitsevät katseet.

"Harry", James aloitti, "olen pahoillani, mutta me joudumme vannomaan totuusvalan tämän takia. Se on omaksi parhaaksesi."

"Mutta isä - ", Harry aloitti, muttei saanut puhua loppuun.

"Tästä ei keskustella. Sirius."

Sirius nousi ylös ja nosti sauvansa ilmaan samalla, kun James otti kiinni Harryn käsistä. Sitten Sirius alkoi puhua. "Vannotko sinä, Harry James Potter, ettet koskaan kerro tänään kuulemiasi tietoja eteenpäin kenellekään ellei toisin vannota?"

"Vannon", Harry henkäisi, vaikka häntä hieman pelottikin. Samassa Siriuksen sauvasta leijaili kultainen juova, joka kietoutui käsien ympärille hetkeksi ennen kuin katosi. Harry tuijotti isäänsä silmiin. "Mitä nyt tapahtuu?"

James katseli poikaansa hetken hiljaisena, mutta sanoi sitten lempeästi: "Älä pelkää, tämä on lievempi versio rikkumattomasta valasta. Jos kerrot tänään kuulemiasi tietojasi eteenpäin, minä saan vain tietää siitä sillä samalla sekunnilla, jotta ehdin vielä estämään suurimmat tuhot. Ei sen vakavampaa. Ja nyt sinun pitäisi varmaan levätä jo", James jatkoi.

"Hyvä on. Mutta isä - voisiko minustakin joskus tulla jokin eläin?" Harry vielä yritti, mutta sai vastauksen molemmilta miehiltä yhtä aikaa.

"Ei."

"Te olette ihan typeriä", Harry marmatti.

"Se on meidän elämäntehtävä", Sirius totesi ja pörrötti kummipoikansa hiuksia, "nähdään poju!"

Harryn mieleen pälkähti kuitenkin vielä yksi tärkeä kysymys. Hän nielaisi kuuluvasti.

”Ööh, minä taisin eilen juuri livahtaa Kalkaroksen jälki-istunnosta…”

”Ei hätää, se on jo hoidossa”, James totesi, ”mutta et kyllä selviä rangaistuksetta.”

Miehet lähtivät samalla oven avauksella ja sitten Harryn valtasikin taas hiljaisuus aina niin kauaksi kunnes hän taas nukahti.